Miksi kuvaan?

minä kuvaamassa © Mari Soiniitty

Lueskelin aikanikuluksi nettiä ja löysin itseasiassa ht.netin (missä moni muukin varmasti joskus seikkaillut) puolelta viestiketjun, jossa juteltiin meistä ketkä käyvät mm. kisoissa kuvaamassa. Tämä viestiketju sai minut itseasiassa miettimään miksi kuvaan, ja kuinka hullu sitä saakaan olla että jaksaa seistä siellä kentän reunalla pahimpina päivinä sen kymmenenkin tuntia.

 

Topicissa otettiin esiin aiheita lähtien kalliin kaluston hankkimisesta ja siitä miksi niitä kuvia eivät jotkut välttämättä sitten edes julkaise missään, tai mahdollisesti pyydä edes mitään korvausta. Miksi siis kuvata vain omaksi iloksi.

 

Yksinkertaisin syy tähän harrastukseen on se hirivittävä tyytyväisyyden tunne minkä saa kun niiden kaikkien otettujen kuven joukossa on se yksikin helmi, se yksi onnistunut kaikin puolin. Tätä yhtä kuvaa saattaa joutua metsästämään koko päivänkin, yleensä itse kuvan ottajan silmään lähes jokaisessa kuvassa on joku pikkuvika (ainakin minulla), jossain saattaa olla jalat huonosti, jokin kohta yivalottunut, hevosen korvat väärässä asennossa, kuva saattaa olla hieman vino jne. lista on loputon. Tästä lähtee kuitenkin se oma halu kehittyä harrastuksessa, viedä se pidemmälle ja jossain vaiheessa laajentaa sitä myös eri kuvausalueille. Minua motivoivat ne pienet onnistumiset siellä kaiken muun keskellä. Ne henkilökohtaiset syyt ovat niitä, miksi jaksaa koittaa kehittyä, miksi hankkii satojen eurojen kuvauskalustoa, kun vanha ei enää vastaa tarpeita tai riitä laadullisesti, ja miksi siellä kentän reunalla jaksaa istua harjoittelemassa ja kuvaamassa kerta kerran jälkeen. Jos sen kaiken tekee vain muita miellyttääkseen, loppuisi harrastus ainakin omalta kohdaltani lyhyeen.

 

Onnistuneitakin kuvia on monenlaisia, toisissa riittää pelkkä ajoitus, toisessa haluaa sekä ajoituksen ja valotuksen. Riippuen vallitsevista olosuhteista.

Ajoituksen onnistumistakin on monen laista. Esimerkiksi tilannekuvatkin pitäisi osata ajoittaa oikein, jotta ne ovat hyviä eivätkä vain mauttomia..

Tosiasia kuitenkin on, että ihan 10 tuntia ei kentän reunalla jaksa istua aina pelkästään omista syistä, vaikka kuinka haluaisi harjoitella. Joskus siellä tulee roikuttua viimeiseen luokkaan saakka vain koska siellä starttaa joku tuttu, ja tiedät ilahduttavasi häntä kun olet saanut sen yhdenkin kivan kuvan tämän tutun hevosesta ja heidän suorituksestaan. Samasta syystä joskus jaksaa herätä tuntia aikaisemmin, jotta ehtii päivän ensimmäiseen luokkaan taas kuvaamaan niitä tuttuja. Joskus vieraampaakin ratsukkoa, jos ovat sattuneet pyytämään etukäteen sinua tulemaan. Saattaa tuntua ristiriitaiselta edeltävän kappaleen kanssa, mutta myös se on omalla tavallaan palkitsevaa jos niillä kuvilla joihin on itse suhteellisen tyytyväinen onnistuu vielä miellyttämään jotakuta muuta. Toki se ei ole yhtä voimakas kuin oma sisäinen motivaatio, mutta sen pienen lisän kanssa saattaa sillointällöin jaksaa sen pari tuntia pidempään.

 

Itse kuvaamisen lisäksi kisoissa on myös mahdollisuus nähdä hienoja hevosia, mitä ei normaalisti tulisi missään nähtyä. Lisäksi varsinkin koulusuorituksia on mielestäni palkitseva seurata ja joskus koittaa ottaa malliakin. Katsella miten ratsukot suoriutuvat, miten ratsastajat istuvat, miettiä kykeneekö itse joskus samaan. Joskus haluaa itselleen muistoja, mikäli pääsee katsomaan jotain hyvin erikoista luokkaa, kuten esteillä 140cm luokkia tai koulussa vaativia korkeampia luokkia, mitä ei todellakaan usein näe.

 

 

nämä kaksi kuvaa ovat vuoden 2010 HIHS tapahtumasta, ne eivät ole hyvälaatuisia, eivätkä ole olleet ikinä esillä missään. Ne olivat muistoja itselle upeista hevosista ja hienosta tapahtumasta.

Oma tilanteenihan on se, että kun kuvaan laitan pääasiassa parhaat/siedettävät kuvat kuvagalleriaan esille, jos niistä mahdollisesti olisi iloa myös ratsukoille. Alkuperäisistä kuvistahan pyydän pienen korvauksen, mutta tämä on pääasiassa vain jotta saan itse kuvagallerian maksettua. Elikkä vain sen osuuden, mikä tarvitaan jotta kiinnostuneet voivat kuvansa nähdä. En pyydä rahaa, jotta maksaisin itse harrastuksen tai kaluston, jotka olen itse vapaaehtoisesti harrastustani varten hankkinut.

 

Ymmärrän siis myös heitä, jotka kuvaavat vain itselleen, harjoittelevat itseään varten eivätkä laita kuvia mihinkään esille. Harrastus saattaa itsessään olla niin palkitseva, ettei koe siihen tarvetta tai halua, osa taas ei jaksa käsitellä niin suurta kuvamäärää eikä halua laittaa viimeistelemättömiä kuvia esille. Itse olen kehitellyt jotain tästä välistä. Mielestäni on mukavaa jos joku ilahtuu ottamastani kuvasta, mutta en aio istua tunti tolkulla muokkaamassa kuvia, jotka eivät välttämättä edes kiinnosta ketään. Siispä lataan galleriaan yleensä aina raakaversiot, elikkä pelkästään pienennetyt versiot ja pienennyksenkin teen automaattiohjelmalla. Ne kuvat mistä oikein suuria versioita pyydetään muokkaan kyllä.

 

Tässä joitain minun mietteitäni lyhyenä versiona, omiaan saa mielellään laittaa tulemaan. Keskustelen aiheesta hyvin mielelläni :)