Välineiden huollattamisesta ja vakuutuksista

Kuinka moni muuten huollattaa kuvauskalustoaan säännöllisesti? Kaluston huollattaminen on pieni suuri asia, jonka olen itse oppinut kantapään kautta tekemään joka vuosi. En tee vuosihuoltoa itse, tekninen tietämykseni ei ole siihe tarpeeksi suurta, joten luotan hyvillä mielin ammattilaisiin ja vien kamerani kerran vuodessa vuosihuoltoon. Toki huolto on ihan muistakin syistä tullut tutuksi, viimeiset aktiiviset kuvausvuoteni olen vieraillut kamerahullossa keskimäärin kahdesti vuodessa.

Vuosihuollossa kamera tsekataan yleisesti läpi, huolto putsaa kaiken, päivittää uudet firmwaret tarvittaessa, sekä olen saanut tietää sulkimen kulutuksen (kuinka monta ruutua kyseisellä sulkimella on jo otettu). Yleensä ihan hyväkin, että olen vienyt sillä mm. tämän vuoden huollossa huolto totesi kameran olevan sisältä aika likainen. Löytyi karvoja, pölyä ja vaikka ties mitä. Yleensä vuosihuollon yhteydessä olen vienyt myös 70-200 objektiivin huoltoon. Lähinnä siksi, että vanhempi 70-200 vaati jo kerran vuodessa säädättämisen pysyäkseen hyvin tarkentavana. Vuosi sittten hankin 70-200 III version, joka onkin sitten jo kahdesti käynyt huoltoa moikkaamassa etutarkenteisuutensa vuoksi. Epäonnea tarkennusjuttujen kanssa? Ei suinkaan...

Huolto on tosin muutenkin kamerahistoriassani osoittautunut hyvinkin tärkeäksi. Ensmmäisen kerran olen ollut yhteydessä huoltoon teinityttönä, kun vein silloisen Canonin D60 kameran korjattavaksi. Harmi vaan runko oli niin vanha, että sitä ei voitu korjata, sillä siihen ei saatu enää osia. Sinänsä tuo kamera muuten toimii edelleen jotenkuten, pientä virtapiirihäiriötä siinä kyllä on.

Seuraavan kerran huoltoa kävi moikkaamassa D60 jälkeen tullut 30D. Kamera alkoi käyttäytyä kummasti, joten huoltoon mars. Diagnoosina virtapiirihäiriö tässäkin, mutta tämä saatiin korjattua. Tuo 30D on mulla edelleen muuten pöytälaatikossa ja on täysin toimiva!

Kolmannen kamerani kohdalla homma menikin sitten jo vähän monimutkaisemmaksi. Päivitin aikoinaan 30D -> 50D (mihin en muuten ollut tyytyväinen). Tuo 50D toimi jonkin aikaa ihan hyvin, kunnes se rupesi yhtäkkiä ottamaan pelkkiä mustia ja valkeita ruutuja. No eikun taas huoltoon mars ja diagnoosina valotuskennon ongelmat. Huollossa sääsivät valotuskennon, testailin runkoa vielä kotona ennen kisoihin lähtöä Ypäjälle ja kaikki vaikutti toimivan. Ypäjällä kuvasin tunnin pari ja arvatkaapas mitä sitten tapahtui. Kyllävaan, pelkkiä mustia ja valkeita ruutuja. Eikun huoltoon samana päivänä takaisin ja uusi diagnoosi, valotuskenno ei tarvinnutkaan vain säätöä vaan se oli rikki. Onneksi työ meni takuutyönä ja jouduin maksamaan vain osat, huoltokin onnistui päivässä. Ah miten tehokasta ja hyvää palvelua! Tosin 50D:n matka ei siitä enää kauaa jatkunut, 6kk myöhemmin se otti osumaa asfalttiin ja siitä tuli 50D:n loppu.

Eikä muuten huoltoreissuni ole loppuneet siihen! Viimeisimmässä kiitin onneani että meillä oli kotivakuutukset kunnossa. 50D:n jälkeen hankin itselleni nykyisen 5D mark III runkoni. Se uskollisesti palveli minua muutamiakin vuosia hajoamatta ja hyväkuntoisena. Toki tämä kävi kerran vuodessa vuosihuollossa, joten se pysyikin paremmassa kuosissa kuin nuo vanhemmat kymppisarjalaiseni. Sitten kävi kuitenkin kuvaajan painajainen. Tulin kuvausreissulta kotiin ja nostin silloista kameralaukkuani autosta, kun jotain tapahtui. Riks räks ja poks, kamera putosi objektiiveineen pitkin asfalttia. Siinä meinasi mennä sormi suuhun ja pahan kerran, kamppeet ylös ja huoltoa kohti. Samalla kun jätin kamat huoltoon tein myös vahinkoilmoituksen, sillä kaikeksi onneksi tuo tapahtuma kuului kotivakuutuksen korvattavuuden piiriin. Sain huollosta arvion vaurioista, jonka toimitin vakuutusyhtiöön ja kaikeksi onnekseni maksettavakseni jäi vain omavastuuosuus. Voin nimittäin paljastaa, että korjausoperaatio ei ollut kevyt. Kamerasta menivät vaihtoon niin valotuskenno, suljin, ulkokuoret kuin jokin muukin jo unohtamani asia. Lisäksi objektiivi tarkastettiin ja kiristeltiin kuntoon.

Täytyy kyllä kiittää onneaan, että kotikaupungissa on asiansa osaava huolto ja että kerrankin oli vakuutukset kunnossa. Pääsin tuon onnettomuuden jälkeen alle kahdessa viikossa taas kuvauksen pariin. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka huolto on huikea, voisin siellä silti vähän vähemmän asioida, ihan se kerta vuodessa riittäisi!

0

Vahva aloitus vuodelle

Kirjoittelent tätä postausta maaliskuun puolella, juuri kun koronasulku alkoi uudelleen. Koronasta huolimatta kuvaustalvi ja -kevät alkoi vahvasti. Pelkkiä hevoskuvauskansioita on 19, koirakuvauskansioita 6 ja kissakuvauskansioita 2. On siinä kolmelle kuukaudelle ehtinyt kuvaamaan ihan kiitettävästi. Toki kuvaukset hyvin vahvasti painottuivat tammikuulle ja helmikuun alkuun, kun myös täällä Varsinais-Suomessa oli todellinen "winterwonderland". Postauksen julkaisupäivään mennessä toivon myös käsitelleeni nuo kaikki kansiot. Iso-osa kuvauksista on omia projektejani, ja näitä kuvia käsittelen aina kun muilta kerkeän, mistä syystä projektikuvien käsittelyaika venyy välillä pitkäksikin. Piti jälleen tehdä itselleni keskeneräisten töiden lista, jotta pysyn kärryillä siitä mitä on vielä tekemättä.

Sinänsä harmillinen (toki arvattava) tuo koronan uudelleen nouseminen studiotyöskentelyn kannalta. Juuri kun itse alkoi päästä siihen kunnolla sisälle ja motivaatiota olisi, pitää hidastaa ja jättää sisätyöskentely hetkeksi aikaa unholaan jälleen kerran. Varsinkin kun suunnittelin starttaavani hevosten studiokuvausprojektin jälleen maalis/huhtikuussa kun noiden taustan rautaputkien ym. kanniskelu paljain käsin ei jäädyttäisi sormia ja touhu olisi kaikinpuolin mukavampaa. Täytynee sitäkin starttia lykätä, edelleen haaveilen niistä mustista ja kimoista hevosista studiossa.

Toki maaliskuu kuvausten kannalta muutenkin haastavaa aikaa, klippaukset, lumettomuus, karvan lähtö ja mahdolliset jäätiköt yöpakkasten jäljiltä eivät ole helpoin kuvasuyhdistelmä. Toki esimerkiksi lehdettömät pajukot ovat nyt kauneimmillaan! Niihin tulee usein ihana oranssin lilertävä sävy, samoin harmaat lehdettömät pusikot voivat olla hyvinkin harmoninen tausta. Koska maaliskuu nyt kuitenkin vaikuttaa kuvausten kannalta harmillisen rauhalliselta, keskityn tämän ajan nyt suunnitteluun, editointiin ja rekvisiitan askarteluun. Tekeillä on mm. huikea tyllimekkosarja, niistä oma postauksensa myöhemmin. Samalla voisin myös herättää henkiin taka-alalle jääneen höyhenprojektin JA siihen vielä päälle haluaisin koittaa 2015 vuoden "sidottu" teemaa uudelleen, josko saisin sen nyt paremmin onnistumaan kuin aikoinaan. Myös muutamia lokaatioita pitäisi etsiä ja alkaa pohtia, milloin kesän rantakuvauspäivät pidettäisiin, sekä vetäisikö toisen niistä portfoliopäivän muodossa myös muille kuvaajille. Paljon jännittäviä asioita.

Tämä to do-lista pitenee pahan kerran mitä enemmän asiaa mietin, joten nyt pieni paussi ja muutama kuva vuoden 2021 alusta tähän koristeeksi!

0

Rim light versio 2

Julkaisin pari viikkoa sitten postauksen, jossa ensimmäistä kertaa testasin oikein ajatuksella eläinten kanssa ns. "rim light" valaistusta. Kyseisessä postauksessa ensitestaajina olivat omat kissani ja testauksen sujuttua suurinpiirtein sujuvasti päätin ottaa myös toisen testauskerran. Tähän kertaan kuitenkin värväsin mukaani koiria, kaksi aika erilaista. En ole mikään koiratietäjä, eivätkä koirat varsinaisesti kuulu erikoisalaani, mutta onhan noita ihana kuvata! Ensimmäisenä testikaverina oli Espanjanvesikoira ja toisena Whippet. Kaksi aika erilaista koirarotua, ja oli mielenkiintoista ylipäätään tutkia miten valo näiden turkeissa käyttäytyi. Mennäänpä eteenpäin koira kerrallaan! Ensin kuva, sitten teksti:

Ensimmäisenä siis Espanjanvesikoira, jolla oli muuten aivan valloittava turkki! Ihana kikkara. Näissä kuvissa käytin muuten myös ensimmäistä kertaa taustakartokia kankaan sijasta. Oli aika kiva kun mikään ei ollut rypyssä! Tosin asettelu oli minulla ensin pielessä, mutta eiköhän se siitä. Nyt onkin hirmuinen hinku ostaa mm. pinkkiä, vaaleansinistä ja keltaista taustakartonkia.. Mutta takaisin asiaan. kuten kuvassa näkyy, niin tuon karvan kikkaraisuuden takia myös kuvan vaaleissa osissa säilyy hauska tummuksien ero kun kikkarat luovat oman varjonsa. Koiran väri itsessään taas luo omat haasteensa, kun musta herkästi meinaa hävittää itse itsensä, varisinkin tässä kun valo ei niin voimakkaasti pääse osumaan koiran mustiin kohtiin. Asento kuitenkin aika kiva ja valo osuu yllättävän hyvin koiraan, vaikka paljon se kuitenkin vuotaa ns. yli, mutta itse tässä pidän siitä että koirasta näkyy muutakin kuin vain valaistut ääriviivat.

Tuollainen mustan ja  vaalean turkin sekoitus luo kyllä muutenkin omat hankaluutensa valaistuksen kannalta, mutta sen pariin voisin pureutua joskus toiste, kunhan esimerkkikuvia ja kokemusta kertyisi hieman lisää.

Seuraavaksi oli Whippetin vuoro. Ensi silmäyksella kaksi hyvin samanlaista kuvaa. JES olen siis onnistunut jossakin, sillä onnistuin luomaan saman tyyppisen valosetupin kaksi kertaa peräkkäin siten, että valaistusta on kuitenkin välissä muutettu. Kuitenkin kun katsoo kuvia niin on niissä vähän erojakin. Ok koirat ovat voineet istua inan eri kohdissa, mutta kun katsotaan miten valo käyttäytyy tuolla karvassa niin näyttäähän se ihan erille! Whippetillä valo on jotenkin paljon suoraviivaisempaa suoremman ja lyhyemmän karvan vuoksi. Se valo juoksee ikäänkuin suorina viivoina ympäri koiraa, soljuen välillä sieltä täältä vähän yli, kun taas toisessa koirassa juurikin tuo karvojen kikkaruus rikkoo sen valon viivoja. Molemmista näistä kuvistahan pidän kovasti, hauska tosin myös huomata että asettelin koirat ihan samoin päinkin, vaikka hyvin olisin voinut kääntää jommankumman toiseenkin suuntaan. Nämä on molemmat kuvattu myös vähän alaviistosta, mikä näkyy hauskasti kuvassa, jotenkin yhdistettynä noihin ääriviivoihin jopa pientä majesteetillisuutta.

Haluanko tehdä näitä lisää? KYLLÄ. Haluanko luoda kokonaisen sarjan? KYLLÄ. Haluanko oppia käyttämään valoa näin muutenkin kuin ehkä vain profiilikuvissa? KYLLÄ.

Siinäpä taas vasta opeteltavaa. Onneksi on vielä pari valaisun verkkokurssia jäljellä, niitä voisi ruveta taas tuijottelemaan kunhan aikaa vain löytäisi.

0

Muista hyvät asiat

Haluaisin muistaa kuvistani ja kätteni jäljestä ne hyvät asiat. Valokuvaan ja kehittymiseen kuuluu hyvin vavasti kritiikki ja reflektio, joiden kautta kehittyminen on mahdollista. Koska itse haluan jatkuvasti kehittyä ja tulla paremmaksi kritisoina jatkuvasti omaa työtäni, uusin on hetken aikaa ok kunnes se ei enää kelpaa itselleni. On toki tärkeää katsoa omaa tekemistään kriittisin silmin, mutta jos oiken asiaa ajattelen olen itselleni välillä vähän turhankin ankara.

Siispä mietin, miten voisin saada myös onnistumiset elämään taustalla. Joskus voisi miettiä mikä näissä onnistui sen sijaan, että mitä pitää ensikerralla parantaa. Olenkin haaveillut teetättäväni omista suosikkikuvistani n. 20x30cm tulosteita ja tekeväni työhuoneeni seinälle "parhaat kuvani" kollaasin muistuttamaan itseäni siitä, että kyllä joskus itsekkin onnistuu. Se voisi sisältää niin hevoskuvia kuin lemmikkikuviakin. Työhuoneeni seinä olisi tälle parempi kuin loistava paikka, sillä se on kokonaan valkea, eikä siinä ole muuta ympärillä.

Idea kuvaseinästä itsestään on kytenyt päässäni jo pidemmän aikaa. Oikeastaan jo ennen kuin muutimme omaan asuntoon. Vuokra-asunnossamme ei vaan ollut sopivaa paikkaa tälle, joten homma jäi toteuttamatta. Nyt kun mahdollisuus olisi, törmäsin toiseen ongelmaan. Siis voitteko edes käsittää kuinka vaikeaa sellaisten kuvien valitseminen voi olla! Ihan jo siltäkin kantilta, että ensin saat ajatuksen: "tältä ja tältä kuvauskerralta muuten löytyy varmasti sopiva", menet katsomaan kansiota ja sitten... mikään ei kelpaakkaan vaikka ennen niitä piti oikein upeina ja hienoina. Yritä tässä nyt sitten tehdä asian eteen jotakin.

Sama idea toistuu myös muualla. Meillä on kotona pieni matka käytävää, johon olen haaveillut ns. "kotigalleriaa", eli muutamia onnistuneimpia hevosten studiokuvia suurina printteinä. Aina ajoittain noita kuvia selailen, mutta kun pitäisi päättää mistä haluaisin taulut teettää, ei jälleen mikään ole tarpeeksi hyvä. Uusia kuvia siis ottamaan, kunhan se on taas vaan mahdollista. Onneksi sentään yksi taulupaikka on jo sentään lähes valmiiksi mietittynä ja kuvakin on kahta vaille valittu. Tosin tämä kuva ei liity mitenkään elämiin, vaan kuvaksi tulee valikoitumaan yksi otos meidän Lofoottien reissulta parin vuoden takaa. Se reissu on ihan oma lukunsa, mutta sen muistan aina ja samaisille alueille pitää päästä vielä joskus uudelleen. Mielettömät ympäristöt.

Tätäkin postausta koristavat nyt pääosin lemmikkieläinten kuvat, sillä en löytänyt juuri nyt itsenäi miellyttäviä hevoskuvia vuodelta 2020. Ehkä siis laitankin seinälle lopulta vain lemmikkieläimiä. Saas nähdä.

0

Rytmitä, älä tee liikaa

Viimein muutamien vuosien jälkeen voin sanoa oppineeni omasta työskentelytavastani ja tahdistani jotain. Huomaan itsessäni vuosittain toistuvan saman kierteen. Tämä kierre kulkee suunnilleen seuraavalla tavalla: vuoden alussa olen hyvinkin motivoitunut, haen aktiivisesti kuvattavaa, kuvaan ja käsittelen. Kuvaisin ja käsittelisin ihan kokoajan jos ei normaali leipätuo toisi pientä jarrua hommaan. Liekö tämä seurausta lisääntyvästä valosta tai mahdollisesti lumisista maisemista, jotka itsessään ovat hyvin inspiroivia ja mielihyvää herättäviä. Jaksan suht aktiivisesti kevään, suunnittelen projektikuvauksia, pofopäiviä, etsin uusia malleja ja opiskelenkin usein hieman myös uutta, sekä kuvaan aina myös muutamia ratsastuskilpailuja.

Tätä jatkuu koko kevään ja alkukesän. Kun vuodessa päästään kesän puolenvälin yli, olen edelleen innoissani kuvaamassa ja järjestämässä, mutta käsittely alkaa selkeästi tökkiä. Pitkien kuvauspäivien ja reissujen jälkeen ei monen tunnin käsittelyrumba enää ole niin mielekkään tuntuista. Edelleen teen asiat loppuun ja edelleen innoissani ne muutamat omaan silmään parhaimmat kuvat. Kuitenkin, kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, käy jaksamisessa aina selkeä romahdus. Viimevuonna jopa selkeämpi kuin ennen. Teen usein vielä muutamia kuvauksia elokuun lopun jälkeen, mutta käsittely on tuskallista eikä siitä meinaa tulla mitään. Usein omien projektien käsittelyvauhti hiipuu täyteen nollaan ja projektit käsitellään seuraavan kerran loppuun joskus syksyn jälkeen talvisaikaan.

Olen nyt aktiivisesti talven miettinyt mistä se johtuu. Osa syyllinen voi olla päivien alkava lyheneminen, mutta jotenkin olen itse eniten yhdistänyt tämän alkuvuoden kovaan tahtiin. Herkästi keväällä/kesällä puurran aivan jatkuvasti, viikot leipätöissä ja viikonloput jossain kuvaamassa. Arki-illat editoidaan ja kesäisin joskus kuvataan jopa vähän lisääkin. Sitten syksyllä tulee stoppi ja pää alkaa huutaa hieman vapaa-aikaa. Viimevuosi oli todennäköisesti poikkeusvuoden leimalla itsessään muussa elämässä stressaava, mistä syystä veikkaan myös kuvausväsymyksen tulleen voimakkaampana ja normaalia aiemmin.

Mitä sitten voisin tehdä? Tämän vuoden alusta pohdin, että viikonlopuista toinen päivä olisi lähes aina ilman kuvauksia. Poikkeuksena jotkin isot tapahtumat tai ns. "viimeiset kuvat" kuvaukset, jotka on välttämätön saada tehtyä. Tällöin aina toinen viikonlopun päivistä olisi lepo/edittipäivä. Sitten kelien parantuessa ja valon määrän lisääntyessä kuvauspäiviä pytsyy ottamaan myös keskelle viikkoa, eli itse kuvausaikaa saa ihan hyvin mahdutettua tarpeeksi tarjolle.

Ajatuksenahan tuo on ihan järkeenkäypä, mutta arvatkaa vaan miten kävi heti tammikuussa ja helmikuussa, kun tänne etelämmäskin Suomea saatiin paljon lunta. Tietenkin kuvasin taas viikonloput ympäri,aina molemmat päivät. Toki sinänsä ehkä se nyt on hyväksyttävää kun ei sitä lunta taas ollut kuin hetken, eikä talvisin oikein viikolla ehdi kuvata iltojen valottomuuden takia. Slti tuntuu siltä kuin olisi ehtinyt kuvata liian vähän lumessa. 

Edessä olevana keväänä saan siis todella hillitä itseäni, jotta muistan pitää kuvausmäärät järkevinä suhteutettuna käytettävissä olevaan aikaan. Josko sitten energiat riittäisivät syksyynkin saakka. Sinänsä minua ei haittaa etten kuvaisi syys-marraskuussa, siinä kohtaa voin hyvinkin pitää pientä kuvauslomaa kun syksy itsessään ei oikein inspiroi juuri minua. Tiedä syytä tuollekkaan sitten. Mutta jos sinne syksyyn pääsisi niin, ettei jäisi projekteja hirmuisen montaa rästiin ja saisi työmäärät sommiteltua tasaisemmin, olisi lopputulos varmasti sekä itseni kannalta, että kuvien kannalta paremmin. Mitä vähemmän väsyy, sitä huolellisemmin jaksaa editoida ja sitä kauniimpaa jälkeä tulee.

Työmäärän järkevöittäminen oli myös yksi syy miksi muutin hinnoitteluani kohti ns. ehkä "oikean valokuvaajan" hinnoittelua, sekä asiakkaat saavat itse valita käsiteltävät kuvat. Ei se nyt vielä ole samalla tasolla kuin ammattilaisilla, mutta päätin selkeästi rajata kuvapakettteihin kuuluvaa kuvien määrää. Rajaamalla kuvien määrää pidän oman työtahtini järkevänä ja varmistin, että ehkä jäisinkin edes jotenkin plussalle suhteutettuna työtunteihin. Lisäksi, koska helposti hinkkaan yhtä potrettia pitkänkin hetken kunnes olen tyytyväinen, ei minun ole järkevää tehdä 10 samanlaista kuvaa. Tästä syystä nykyään asiakkaani saavat itse valita raakatiedostoista ne, jotka heihin eniten iskevät ja nämä päätyvät edittiin. Toki saatan joukosta tehdä myös sen yhden kuvan, joka minua kovasti innostaa ja joka minulle jäi mieleen. Projektikuvaukset ovat sitten asia erikseen. Niissä valitsen lähinnä itse käsiteltävät kuvat, mutta välillä annan myös joitain raakakuvia näytille josko omistaja jonkun niistä ehdottomasti toivoo itselleen.

Tulevan kevään tavoite on siis muiden kuvauksen kannalta keskeisten tavoitteideni lisäksi jälleen paremmin rytmittää omaa työtä ja onnistua suhteuttamaan kuvamäärää edittiaikaan.  Saas nähdä miten tuo onnistuu. Kompastuksen paikkoja tulevat oleman kukkakuvausaika (syreenit, omenat, sekä ne maassa kasvavat kirkkaan siniset pikkukukat), isojen kilpailujen viikonloput (jos korona ei näitä peru), sekä rantakuvauspäivät (jos kerran lähdetään 2h päähän rannalle, niin siellä ollaan sitten joko koko päivä tai putkeen kaksi...). 

0