Voiko parempaa fiilistä ollakkaan?

Kuin onnistua asiassa, minkä kanssa on taas tapellut pidemmän aikaa.

 

 

Tosiaan, edeltäviä postauksia lukeneet tietävätkin taas kuskia vaivanneesta pienestä istuntaongelmasta. Kuitenkin vieläkin aivan fiiliksissä tässä koneella istuva kirjoittelija voi ilokseen todeta tuon ongelman olevan ainakin hetkellisesti taas historiaa! Tänään päästiin asian ytimeen, tasapaino kohdilleen ja satulassa pysyttiin paremmin kuin kertaakaan viimeiseen muutamaan viikkoon. Tämä tietenkin vaihtelee tällaisella treenailijalla kun ei mene jokapäivä, mutta nautitaan nyt hyvistä hetkistä.

 

Onnistuin siis vihdon ja viimein pitkästä aikaa saamaan jalan rennoksi jalustimeen niin, että jalan paino lepäsi jalustimen päällä. Tottakai näin jalustimen pysyvän jalassa extra hyvin ja jalkakin pysyy suht paikoillaan. Tämän lisäksi onnistuin muuttamaan jotain keskikropassa niin, että löysin taas tasapainoisemman tavan istua siellä penkissä. Lisäksi käsi oli suht joustava, ja hevonen tyytyväinen. Ida olikin ihan superhyvä, se ravasi rennosti ja hieman isommalla liikkeellä (nyt kun kuskin istunta salli sen liikkua paremmin), kuunteli kaikki avut hyvin ja vastasi niihin mukavasti. Se myös käytti takajalkojaan paremmin kuin viimekerroilla, ja ravin laadun parantuessa oli siellä selässä vielä entistä helpompi istua.

 

Positiivisena huomiona voi myös mainita, että kankiuitsituksen käyttö, ja sillä ratsastaminen alkavat kokoajan tuntua kotoisemmalta. En siis ylivaro enää yhtä paljon, mikä helpottaa ratsastusta suunnattomasti. Tämä hyvä, sillä sitä pitää osata käyttää mikäli tulevaisuudessa jotain haluaa osatakkin kisaustasolla saakka. Ihan kuin joskus kisaisin... se nyt ei ole ensimmäisenä mielessä, mutta kuitenkin, niin se vaan on että sitä kankisuitsitusta täytyy osata käyttää. Ja tämä hyvä myös idan kannalta, pystyn kommunikoimaan sen kanssa selkeämmin.

 

Harmi kun hyville kerroille ei saa ikinä kuvaajaa. Tosin taidan jännittää kameran edessä ratsastusta sen verran, ettei siitä hyvää saisi tekemälläkään. Ironista, kuvaaja joka itse ei ikinä onnistu missään silloin kun pitää itse olla kameran kohteena.

 

Kuva viikon vai kahden takaa. Näissä hirmuisesti istuntahäikkiä, mutta koitetaan nyt ohittaa ne.



Alkulämpät ja loppuravit tehdään meillä aina ilman kankiohjaa. Sen verran siitä pidetään yhdellä sormella kiinni, ettei nyt aivan heilu ympäriinsä.