Tässä on yksi niistä parhaista syistä, miksi teen tätä.

Keskiviikkona 5.3 kuvasin Idaa sen pitkäaikaisen ratsastajan kanssa. He ovat yhdessä valmentajan kanssa tehneet hevosen kanssa töitä jo 15 vuoden ajan, eli todella pitkään. Idakin on jo pian 21 vuotias, eli melkeen koko hevosen eliniän ajan. Voin vain kuvitella sitä työn määrää ja matkaa. Nähin kuvailuihin Idan varusteet oli puunattu, hevonen oli puunattu, pistetty valkoiset pintelit jalkaan, valkoinen satulahuopa päälle ja lämmitelty kunnolla ennen kuin rupesin kuvaamaan (yleensä kuvaan alusta saakka), jotta se olisi mahdollisimman edustavalla päällä. Vaivaa siis nähty.

Ja tämän kaiken jälkeen nyt itsellä se tunne, kun sain kuvata noita kahta yhdessä pynttäytyneenä, onnistuen kuvissa paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka ne ovatkin täysin klassisia ratsastuskuvia. Se tunne kun saan antaa niitä kuvia hevosen omistajalle, ratsastajalle ja valmentajalle tietäen kuinka tärkeä se eläin heille on. Vaikka suurin osa kuvaamisharrastuksesta on itselle suunnattua loppujenlopuksi, niin nämä ovat niitä hetkiä kun sitä haluaa tehdä toisille. Niitä hetkiä kun tiedät, että nyt on kyseessä ihmisiä, jotka todennäköisesti syystä tai toisesta, oikeasti arvostavat sitä kuvaa ja se kuva merkitsee jotakin.

Näiden puheiden jälkeen, muutama oma suosikkini näistä kuvista.

tammamamma niin hienona ♥