28 vuotta elinvoimaa

Olen muutamia kertoja elämässäni ottanut hevosita niiden ikäänkuin "viimeisiä kuvia". Koen sen äärettömän suurena kunniana ja samalla myös pienenä stressin aiheena. Tilanne jossa täytyy onnistua kerralla, luonnollisesti toista yritystä ei tule eikä ole kuulumassa. Kyllähän minä sen ymmärrän, että sen verran kokemusta on tullut keryteltyä, ettei niitä kuvia nyt ihan helposti täysin mene sössimään. Lisäksi omistajan on todella pitänyt pitää siitä jäljestä jota valokuvauksen parissa teen, jos hän kerran minua paikalle pyytää.

Sain toukokuun kuvauspäivien yhteydessä juuri tällaisen yhteydenoton. Kuvauspäiville suunnitellut ajat olivat jo täynnä, mutta omistaja lähestyi viesteillä vielä erikseen sillä vanhus oltaisiin päästämässä vihreämmille niityille muutaman viikon sisään. Olin suunnitellut, että ehtisin siinä illassa vielä hyvin kotiin ja hieman hengähtämään, mutta tällaisessa tilanteessa hengähtämiset saivat jäädä sikseen. Koska seuraavilla viikoilla ei ollut tarjota mitään järkevää kuvausaikaa, päätin exrempore kysyä millainen aiktaulu omistajalla olisi jos tulisin samana päivänä parin tunnin päästä kuvaamaan vanhuksen. Aika sopi ja homma oli sillä selvä, suuntaisimme illan viimeisiin valonhetkiin.

Yleensä en muuta enää yhtäkkiä suunniteltuja aikataulua, varsinkaan jos kuvattu on jo koko päivä, mutta tämän kaltaiset tilanteet lasken aina välillä "hätätapauksiksi", mitkä hoidetaan jos suinkin vain pystytään. Paikalle saapuessani minua vastassa oli vallan ihana 28-vuotias, mutta äärettömän energinne vanhushevonen. Enkä kyllä tullut paikalle turhaan, noista kuvista taisi tulla koko päivän parhaita. Käsittelin ne sävyiltään hieman lämpimämmiksi kuin normaalisti korostaakseni illan lämmintä valoa, sekä lämpimämmät sävyt tuntuivat tilanteeseen sopivilta.

Nyt tiedän hevosen olevan jo edesmennyt, mutta samalla tuntui hienolta kuulla kuinka iloinen omistaja oli saadessaan tuon illan kuvat itselleen.
Arvokkaita muistoja hienosta hevosesta.