Tarve reflektiolle

Siitä on pitkä aika kun olen viimeks kääntynyt blogin puoleen. Viimeisimmät postaukset sijoittuvat vuoden 2019 alkuun, ja kevään kuluessa postaukset loppuivat kokonaan. Syitä kirjoittamisen lopettamiselle oli monia. Ensimmäisenä se, että oli paljon muuta tekemistä, tottakai valokuvaamista, töitä, omia hevostelujuttuja. Toiseksi itsestäni tuntui siltä, että kirjoitettava loppui. Ei ollut asiaa mitä laittaa kuvien yhteyteen. Toki aina voi keskustella valosta, olosuhteista sun muista kuvauksiin vaikuttavista asioista, mutta pidemmän päälle postaukset vain muistuttaisivat toisiaan. Ne tekivät sitä nyt jo. Välillä päätin myös tietoisesti jättää kirjoittamatta ja julkaista vain kuvia, mutta onko sekään sitten järkevää? En osaa tuohon vastata edelleenkään, kaipa se on täysin makuasia. Olisi mukava luoda blogista hyvin asiapainotteinen pohdiskelun ja kuvien ohella. Ainakin haaveissani näin olisi, on taas täysin toinen kysymys kuinka paljon varsinaista asiaa hevos/eläinkuvauksesta riittää.

Vuosi kului, toistakin. Asioita tapahtuu ja elämä menee eteenpäin. Kuvauksissa keskitään uutta ja vanhaa tulee huonoa ja hyvää, uuttakin olen yrittänyt opetella. Kuitenkin jotenkin olen jäänyt kaipaamaan alustaa, jossa voisin pohtia vapaaseen tahtiin omaa kehitystä ja tekemistä. Avata asioita ehkä muutenkin kuin oman pääni sisällä. Taas uudesta vuodesta innostuneena aloitin miettimään, josko pitäisi palailla blogin puoleen, ja ilman mitään paineita. Kirjoitella itselleen, reflektoida omia onnistumisia ja epäonnistumisia, sekä avata ehkä uusia oppimiaan asioita tai selitellä projekteista. Kuviahan pystyy aktiivisesti jakamaan helpostikkin, siihen sopii instagram nopeana alustana, kun taas facebook vähän erilaisena täytteenä mallihakujen ja tiedottamisen muodossa. Kummassakaan en kuitenkaan koe mielekkääksi ruotia omaa kehitystä, epäonnistumisia tai onnistumisia.

Aion siis koittaa, täyttäisikö blogi mahdollisesti tuon kokemani puutteen reflektioalustalle. Kirjoittamisen lahjakkuus en ole edelleenkään, mutta sen pystyn itsessäni hyväksymään. Ehkä siis pystyy joku muukin. Eikä tarkoituksenani ole tuottaa juhlavasti kirjoitettua kauniskielistä kolumnia, tuotos ei välttämättä ole edes älyttömän syväluotaavaa. Sen aika näyttäkööt.

Samassa rytäkässä vaihdoin viimein blogin osoitteen. Arvelin, että nyt ei ole niin tarkkaa lukijoiden kanssa, kun on ollut lähes kaksi vuotta poissa blogin parista ei lukijakuntaakaan enää todennäköisesit ole. Viimein blogin osoite siis on yhteneväinen otsikon kanssa. Toki olisin halunnut linkittää sen suoraan Photomaan, mutta koska kyseinen osoite oli jo käytössä, en saanut haluamaani. Blogin osoite siis muuttui viimein: hevoskuvauksenjaljilla.blogspot.com vanha osoitehan oli peruja teini-ajoilta, kun ajattlein kirjoittavani ratsastuselämästäni, mutta valokuvauksesta postaaminen sujui luontevammin ja blogin sisältö muuttui nopeasti valokuvauspainotteiseksi. Vanha osoite kuitenkin jäi. 

Osoitteen vaihdon yhteydessä harkitsin poistavani vanhat postaukset. Tulin kuitenkin  siihen tulokseen, että annan niiden jäädä, jotta itsekkin nään mitä kuvilleni on mahdollisesti kahden vuoden aikana tapahtunut. (vai onko mahdollisesti tapahtunut mitään?) Toivon siis, että jos joku tänne vielä eksyy ehkä nautit uudesta kuvatuotannosta, naurat makeasti itsepohdiskelulleni tai jos vaikka pohdinnallani satuin auttamaan sinua niin suuri peukku blogiin eksymisen kannalta.

Laitetaan lopun kuvituskuvaksi kuva Iida mammasta, joka muuten täyttää tänä vuonna 28 vuotta. Aivan järjetön ikä. Ida siis ei ole omani, mutta olen sen parissa puuhannut jo 10 vuotta tai ylikin. Minulle se on siis hyvin tärkeä eläin.