Studioharjoitus

Valojen kanssa kuvaaminen on ollut minulla aktiivisen epäaktiivisesti työn alla viimeisen vuoden. Kalusto ei päätä huimaa ja salamatkin ovat pattereilla käyvät, mutta ei se silti opettelua haittaa. Homma on hauskaa, se haastaa ja on mielekästä. Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että saan taltioitua jonkinlaisen perusvalon eläimillä. Erikoisemmat valaisuyritykset onnistuvat silloin tällöin, mutteivät aina.

Kun aloitin homman minulla oli pelkät salamat. Vuoden kuluessa olen kuitenkin päässyt niin hyvään tilanteeseen, että käytössäni on myös jonkin näköinen taustateline kankaineen. Koska suurimmaksi osaksi kuvaan hevosia, piti tausta myös mitoittaa sen mukaisesti. Etsin pitkään sopivaa netistä, huonolla tuloksella. Keskusteltuani asiasta kuvausta harrastavan tuttavani kanssa hän innostui ideastani niin paljon että päätti rakennella minulle käyttööni soveltuvan taustatelineen. Nyt minulla on mahdollisuus 4m leveään ja 3m korkeaan telineeseen, soveltuu siis hyvin näille isommille eläimille.

Se täytynee myöntää, että jos todella haluaisi olla tällä studiopuolella tehokas, niin tarvitsisin käyttöni yli puolta isommat softboxit (okei, varmaan 3x isommat) + tehokkaammat verkkovirtakäyttöiset salamat. Nämä patterikäyttöiset ovat ihan näppärät siinä mielessä, että ne voi viedä mihin vaan, mutta niiden latausaika on välillä kovin pitkä, mikä tekee hevosen kuvaamisesta haastavaa. Eivätkä ne kyllä isompia softboxeja varmaan enää pystyisi valaisemaankaan. Niillä välineillä kuitenkin mennään mitä on mahdollista käyttää, ja on sitä näinkin muutama ihan kelvollinen ruutu saatu!

Tällä kertaa kuitenkin, hevosten sijaan, päätin kuvata pitkästä aikaa omia kissojani. Niihin verrattuna nuo nykyiset boxit ovat suuri valonlähde, joten homman pitäisi olla ihan hauskaa. Taino, kuvauksen kannalta hauskaa, muuten aika epätoivoista. Kyllä siinä kuvatessa oli kuulkaa assaria ikävä kun kaksi kissaa juoksentelee ja syöksyy ympäri olohuonetta kun niin on kivaa uudessa leikkipaikassa! Siinä ei kovin paljoa hienosäädetty valojen suuntia, eikä oikein muutakaan. Senkun toivottiin että kissa edes kerran pysähtyy sopivaan paikkaan, ja valaistiin koko kissan naama edes jotenkin. Assareiden merkitys kuvaustilanteissa kasvaakin nykyään kerta kerralta. Niistä voisin kirjoitella ihan oman postauksensa.

Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen itse kuvien lopputulokseen (heh, näihin pariin hassuun kuvaan). Loppujenlopuksi niissä on aika kiva perusvalo siten, että mukana on joitain hailukoita varjojakin tuomassa muotoa kissan naamaan. Alkuun totki toinen valoista oli liian voimakkaalla, lähes polttaen puhki kissojen valkoiset alueet. Heti tämän huomatessani tein pienen muutoksen voimakkuuteen ja ongelma hävisi. Itse taustakankaan väri ei sopinut meidän kissoihin, joten jälkikäsittelyvaiheessa hieman muokkasin sitä molemmille sopivammaksi, lopulta aika helppo homma suorittaa tuollaisen simppelin potretin kanssa.

Siinä kuvatessani tulin samalla miettineeksi, että näitä pienempiä eläimiä varten voisi kyllä hankkia muutaman ihan taustakartongin. Pääisi helpommalla jälkikäsittelyssä, kun tausta ei ole kokoajan rypyssä. Hevosten kokoisilla kohteilla kangas on kätevämpi, sillä se menee kasaan ja pienempään tilaan. Yli 3m kartonkirullan liikuttaminen paikasta toiseen voisi olla melkoinen haaste nimittäin. Näille pienemmille kartonki voisi kuitenin olla edullinen ja hauska vaihtoehto, saisi värejäkin vaihdeltua näppärämmin.

Loppukommenttina täytynee todeta, että onneksi kuvasin, mutta harjoittelun kannalta helpompaa olisi ollut jatkaa sen kukkapurkin kanssa, jota käytin avuksi valojen säätämiseen enne kissojen tuontia paikalle. Ehkä tuo kukkapurkki pääsee kuvauskaveriksi seuraavalla kerralla kun treenailen vähän erikoisempia valaistuksia. Myös ihan perus rim light tekeminen pitäisi saada vakiinnutettua. Minulla on muutamia kuvausideoita mihin sitä tarvitsisin, sen tekeminen vaan on liikkuville kohteille yllättävän vaikeaa. Ainakin vielä tässä vaiheessa.

Ai että kuulkaa, kurkatkaapahan nämä kuvat isoina. Tuo tarkkuus on aivan ihanaa nyt kun sain kameran käytettyä huollossa!

2

Pohdintaa tyyleistä, miljöökuvat

Millainen on oma tyylini valokuvauksessa? Olen viimeisen vuoden/kahden ajan kysynyt tätä itseltäni useasti. Millainen tyylini on ja millainen haluaisin sen olevan?

Seuraan varsinkin instagramin puolella useita keskieurooppalaisia hevos- ja koirakuvaajia. Listalleni kuuluu niin maailmankuuluja, yleisesti tunnustettuja valokuvaajia, kuin pienempiäkin paikallisia tekijöitä. Todella monia tunnettuja hevoskuvaajia tuntuu tällä hetkellä yhdistävän matta ja värit lämpimissä sävyissä, tummanpuhuvina. Tuo tuntuu oleen trendi nyt viimeiset pari vuotta. Usein ihailen itsekkin näitä kuvia. Niissä tuntuu olevan tunnelmaa, sekä usein näiden ihmisten feedit näyttävät kauniilta kun kuvat sointuvat toisiinsa.

Kun suurin osa omista esikuvista käsittelee yllä kuvailemallani tavalla tuntuu lähes omituiselta, että oma tyylini tuntuu poikkeavan tästä suuresti. Omaa tyyliäni kuvailisin ehkä kirkkaaksi, englanniksi löydän sille ehkä paremman sanan: clear. Kiinnitän huomiota kuvan sävyihin, mutta en herkästi tee selkeästi desaturoitua kuvaa. Tämä oma tyylini on siitä jännä, että pyrin tästä aika ajoin pois. Haluaisin tehdä myös taiteeseen taittavaa, tummaa kuvaa, jota englanniksi kuvaisin ehkä sanalla "moody". Olkoon suomeksi sitten vaikka tunnelmallinen. Tiedän kyllä, että tarpeeksi editoimalla onnistun tässä, voin saada mattaa sävyä ja lämmintä väriä, joskus mm. mustan pään sävyjä käännäkin inan mataksi, mutta kuitenkin aina pikkuhiljaa liusun takaisin tähän itselleni tyypillisempään tapaan tehdä kuvaa. Tarkennan vielä, että tässä kohtaa puhun miljöökuvista.

Olen itse hyvin ankara itselleni, kun puhutaan kuvaamisesta ja omista kuvista. Siksi kuilu ihailemieni ihmisten ja oman työni välillä saa välillä mielestäni ylivallan, ja se ristiriitaisuus syö motivaatiota. Onpa se muutamaan otteeseen ajanut itseni muutaman kuukauden sometaukoihin, hetkelliseen kuvaustaukoonkin. Saatan olla hyvinkin tyytyväinen aikaansaannoksiini viikon verran, sitten nään taas mitä "kaikki muut" julkaisevat ja sen jälkeen oma työ tuntuu taas täysin mitättömyydeltä, väreiltään tylsiltä, liian pastellilta, liian kontrastikkaalta tai siinä on liikaa sävyjä. Ja silti juuri sitä omaa kuvaa en välttämättä olisi tehnyt mitenkään erilailla, en muuttaisi, mutta silti se on vääränlainen.

Itsensä toisiin vertaaminen on mielenkiintoinen ilmiö siellä oman pään sisällä. Varsinkin valokuvassa ja taiteessa, jossa jokainen tekee asiat omalla tavallaan ja omanlaisistaan lähtökohdista. Oma ristiriitaisuuteni saattaa kummuta epävarmuudesta omaa työtäni kohtaan, halusta olla jatkuvasti parempi ja kehittyä, pienestä kateudesta, sitä on vaikea kohdistaa suoraan vain yhteen asiaan. Ehkä se kertoo myös siitä, että omalla laillaan minulle on kehittynyt jo oma tyyli käsitellä ja tehdä kuvaa, mutta en itse ole vielä täysin sinut sen asian kanssa että se ei ole saman tyyppistä kuin n.60% seuraamistani muista kuvaajista. Ainakin hyvin monet ihmiset, jotka eivät välttämättä ole tekemisisä mitenkään hevosten kanssa, ovat sanoneet tunnistavansa kätteni jäljen.

Toisaalta oma tyytymättömuyyteni varmasti tarkoittaa myös sitä, että on vielä jotakin mitä haluan tyylissäni kehittää, se ei ole vielä valmis enkä siksi ole siihen vielä täysin tyytyväinen. Ehkä pystyn tulevaisuudessa muokkaamaan käsittelytapaani yhä enemmän siihen suuntaan, että voin kuvauksen mukaan valita haluanko tehdä tummempaa kuvaa, joka ei ole niin värikästä, vai käytänkö enemmän kirkasta ja värikylläistä käsittelytyyliä.

Se miksi usein haluaisin niin kovasti aina muuttaa käsittelytyyliäni liittyy myös vahvasti ajatukseeni tauluista. Minulle ultimaattinen goal valokuvauksessa on se, että saisin tehtyä kuvia, joita pystyisi käyttämään tauluina seinällä. Eikä mitä tahansa tauluja, sellaisia joita tuntematonkin voiis haluta ripustaa. Se kummittelee aina takaraivossani, vaikka juuri sillä kerralla ei ns. taulukuvaa tehtäisikään. Minun pitäisikin kai opetella mielessäni erottelemaan ne kerrat kun kuvataan hevosta vain omistajalle. Se on kuvaustyyppinä kuitenkin hyvin erilainen, kuin sellainen jossa pyritään tekemään taulutaidetta. On eriasia kuvata siisti peruspotretti hevosesta, kuin ottaa hevosen muotoja valolla maalaileva taulukuva. Ehkä siksi minua myös osittain kiinnostavat hevosten studiokuvat niin paljon, mutta se olkoon toisen postauksen aihe. Studiokuvan tyylit.

Tämän postauksen kuvat on otettu kesällä 2020. Tunnen itseni jotenkin enemmän ehkä sinuiksi vihreiden sävyjen kanssa, niitä osaan jo kontrolloida mieleisikseni suhteellisen hyvin. Esimerkiksi lumen taas jätän herkästi hyvinkin sinertäväksi, sillä aina käsittelyvaiheessa täysivalkea lumi tuntuu tylsältä. Kuitenkin sitten muiden kuvissa se näyttää kivalta, ja myöhemmin omat näyttää turhan sävytetyiltä sen sinisen vuoksi hetkellisesti, kunnes katson niitä taas koneella ja en kuitenkaan muuttaisi. Ristiriitaisuus kunniaan.

0