Millainen on oma tyylini valokuvauksessa? Olen viimeisen vuoden/kahden ajan kysynyt tätä itseltäni useasti. Millainen tyylini on ja millainen haluaisin sen olevan?
Seuraan varsinkin instagramin puolella useita keskieurooppalaisia hevos- ja koirakuvaajia. Listalleni kuuluu niin maailmankuuluja, yleisesti tunnustettuja valokuvaajia, kuin pienempiäkin paikallisia tekijöitä. Todella monia tunnettuja hevoskuvaajia tuntuu tällä hetkellä yhdistävän matta ja värit lämpimissä sävyissä, tummanpuhuvina. Tuo tuntuu oleen trendi nyt viimeiset pari vuotta. Usein ihailen itsekkin näitä kuvia. Niissä tuntuu olevan tunnelmaa, sekä usein näiden ihmisten feedit näyttävät kauniilta kun kuvat sointuvat toisiinsa.
Kun suurin osa omista esikuvista käsittelee yllä kuvailemallani tavalla tuntuu lähes omituiselta, että oma tyylini tuntuu poikkeavan tästä suuresti. Omaa tyyliäni kuvailisin ehkä kirkkaaksi, englanniksi löydän sille ehkä paremman sanan: clear. Kiinnitän huomiota kuvan sävyihin, mutta en herkästi tee selkeästi desaturoitua kuvaa. Tämä oma tyylini on siitä jännä, että pyrin tästä aika ajoin pois. Haluaisin tehdä myös taiteeseen taittavaa, tummaa kuvaa, jota englanniksi kuvaisin ehkä sanalla "moody". Olkoon suomeksi sitten vaikka tunnelmallinen. Tiedän kyllä, että tarpeeksi editoimalla onnistun tässä, voin saada mattaa sävyä ja lämmintä väriä, joskus mm. mustan pään sävyjä käännäkin inan mataksi, mutta kuitenkin aina pikkuhiljaa liusun takaisin tähän itselleni tyypillisempään tapaan tehdä kuvaa. Tarkennan vielä, että tässä kohtaa puhun miljöökuvista.
Olen itse hyvin ankara itselleni, kun puhutaan kuvaamisesta ja omista kuvista. Siksi kuilu ihailemieni ihmisten ja oman työni välillä saa välillä mielestäni ylivallan, ja se ristiriitaisuus syö motivaatiota. Onpa se muutamaan otteeseen ajanut itseni muutaman kuukauden sometaukoihin, hetkelliseen kuvaustaukoonkin. Saatan olla hyvinkin tyytyväinen aikaansaannoksiini viikon verran, sitten nään taas mitä "kaikki muut" julkaisevat ja sen jälkeen oma työ tuntuu taas täysin mitättömyydeltä, väreiltään tylsiltä, liian pastellilta, liian kontrastikkaalta tai siinä on liikaa sävyjä. Ja silti juuri sitä omaa kuvaa en välttämättä olisi tehnyt mitenkään erilailla, en muuttaisi, mutta silti se on vääränlainen.
Itsensä toisiin vertaaminen on mielenkiintoinen ilmiö siellä oman pään sisällä. Varsinkin valokuvassa ja taiteessa, jossa jokainen tekee asiat omalla tavallaan ja omanlaisistaan lähtökohdista. Oma ristiriitaisuuteni saattaa kummuta epävarmuudesta omaa työtäni kohtaan, halusta olla jatkuvasti parempi ja kehittyä, pienestä kateudesta, sitä on vaikea kohdistaa suoraan vain yhteen asiaan. Ehkä se kertoo myös siitä, että omalla laillaan minulle on kehittynyt jo oma tyyli käsitellä ja tehdä kuvaa, mutta en itse ole vielä täysin sinut sen asian kanssa että se ei ole saman tyyppistä kuin n.60% seuraamistani muista kuvaajista. Ainakin hyvin monet ihmiset, jotka eivät välttämättä ole tekemisisä mitenkään hevosten kanssa, ovat sanoneet tunnistavansa kätteni jäljen.
Toisaalta oma tyytymättömuyyteni varmasti tarkoittaa myös sitä, että on vielä jotakin mitä haluan tyylissäni kehittää, se ei ole vielä valmis enkä siksi ole siihen vielä täysin tyytyväinen. Ehkä pystyn tulevaisuudessa muokkaamaan käsittelytapaani yhä enemmän siihen suuntaan, että voin kuvauksen mukaan valita haluanko tehdä tummempaa kuvaa, joka ei ole niin värikästä, vai käytänkö enemmän kirkasta ja värikylläistä käsittelytyyliä.
Se miksi usein haluaisin niin kovasti aina muuttaa käsittelytyyliäni liittyy myös vahvasti ajatukseeni tauluista. Minulle ultimaattinen goal valokuvauksessa on se, että saisin tehtyä kuvia, joita pystyisi käyttämään tauluina seinällä. Eikä mitä tahansa tauluja, sellaisia joita tuntematonkin voiis haluta ripustaa. Se kummittelee aina takaraivossani, vaikka juuri sillä kerralla ei ns. taulukuvaa tehtäisikään. Minun pitäisikin kai opetella mielessäni erottelemaan ne kerrat kun kuvataan hevosta vain omistajalle. Se on kuvaustyyppinä kuitenkin hyvin erilainen, kuin sellainen jossa pyritään tekemään taulutaidetta. On eriasia kuvata siisti peruspotretti hevosesta, kuin ottaa hevosen muotoja valolla maalaileva taulukuva. Ehkä siksi minua myös osittain kiinnostavat hevosten studiokuvat niin paljon, mutta se olkoon toisen postauksen aihe. Studiokuvan tyylit.
Tämän postauksen kuvat on otettu kesällä 2020. Tunnen itseni jotenkin enemmän ehkä sinuiksi vihreiden sävyjen kanssa, niitä osaan jo kontrolloida mieleisikseni suhteellisen hyvin. Esimerkiksi lumen taas jätän herkästi hyvinkin sinertäväksi, sillä aina käsittelyvaiheessa täysivalkea lumi tuntuu tylsältä. Kuitenkin sitten muiden kuvissa se näyttää kivalta, ja myöhemmin omat näyttää turhan sävytetyiltä sen sinisen vuoksi hetkellisesti, kunnes katson niitä taas koneella ja en kuitenkaan muuttaisi. Ristiriitaisuus kunniaan.
