Hetkellinen läpimurto

Viides studiotestikerta. Tarkoitus oli alunperin kuvata kolmea hevosta, mutta lopulta kuvattavia olikin kaksi. Aikataulujen kannalta huomattavasti mukavampaa. Viime kerroista viisastuneena jätin valot tällä kertaa kauemmas kohteista ja valaisusta tulikin heti huomattavasti helpompaa. Voidaan jopa sanoa, että tällä kerralla sain ensimmäisen studiotyyppisen kuvan, josta oikeasti pidin (kuva yllä, postauksen ensimmäisenä kuvana). Ensimmäistä kertaa kiiltoa tuli sopivasti, ja valoakin siten että jälkikäsittelyssä kuva oli helppo säätää kohdilleen. Pointsit myös tuolle mallille, nuori hevonen ja niin järkevän uteliaasti oli kiinnostunut mun härpäkkeistä! Ei paljoa välähdykset häirinneet.

Toinen illan kohteista oli kimo poniruuna, sopivan rauhallinen vähän pidempäänkin virittelyyn. Olen nyt näiden muutaman kerran perusteella todennut, että kimot ovat tässä hommassa itseasiassa yllättävän vaikeita. Niihin toki osuu valo paremmin, tai toisin sanoen ne näkyvät helpommin tummasta taustasta, mutta kimon karva ei kiillä samalla lailla kuin muiden. Kimo jää yllättävänkin mattapintaiseksi, joka antaa kuvalle ihan erilaisen sävyn.









Koitin illan aikana uudestaan tuota kurkkauskuvaa, ihan en vielä hoksaa miten valot pitäisi sijoitella saadakseni haluamani lopputuloksen. Hiukan tuurilla kuitenkin rautiaasta tuli aika hauskanen kuva johon hengityshuurut tuovat oman lisänsä. Jotenkin tuonne sivuun valo on tuotava, mutta millainen kulma olisi paras ja kuinka paljon haluan avata varjoja sitten tuolta kameran suunnasta.. Siinä vielä pohdittavaa. Voisin myös koittaa kertaalleen suunnata valoa enemmän kameran suunnasta kuin sivusta, voisi tulla hyvin erilainen lopputulos.

0

Sä viet ne liian lähelle!

Jatketaan jälleen studiokuvien parissa. Tammikuun alussa en paljoa muuta kuvannutkaa, sillä miten voin oppia käyttämään laitteitani jos en systemaattisesti niillä kuvaa. Toki nyt on tätä kirjoittaessa mennyt jo useampi viikko ilman studiokuvien ottamista, mutta tämä johtuu pääasiassa siitä, että odottelen kuvausriimujen saapumista (näistäkin lisää myöhemmin). Kun ne saapuvat niin suunnittelen ottavani uuden treenijakson noiden valojen kanssa.

Neljännellä kerralla minun oli tarkoitus ottaa muttama kiva kuva perusvalolla. Eli lähteä taas hakemaan sitä suuntaa, miten saan hevosen valaistua parhaiten niin, että se pomppaa esiin tummasta taustastaan. Lisäksi halusin koittaa kuvata "kurkkauskuvan takaapäin". Tämän harjoittelu minun on aloitettava nyt jo, sillä mielessäni on tietyn tyyppinen kuva arabialaisten hevosten kanssa, ja haluaisin kyetä tämän kuvan joskus toteuttamaan. Kurkkauskuvassa nimittäin valon ei tarkoitus ole olla ihan vain pelkkä flättä tasavalo, vaan tarkoitus olisi jossain vaiheessa saada siinä toistumaan myös varjot mielenkiintoisella tavalla. Tähän on vielä pitkä matka, mutta jos lähdetään tästä flättävalosta ja siitä sitten jalostetaan pikkuhiljaa eteenpäin.

Tuossa oli siis avattuna kerran tarkoitus. Todellisuus on kuitenkin jännä, sillä se mitä oikeasti opin oli jotain ihan muuta. Olen nimittäin kokoajan tuonut hevoset liian eteen suhteutettuna valojen suuntaan! Ei ihme että saan aikaiseksi hieman omituisen vahvoja varjoja paikkoihin mihin en niitä haluaisi. Eikä ihme, että tuntuu ettei valoissa tehot riitä kun ne suuntautuvat kokoajan hevosesta ohitse! Haha kun itsensä voi tuntea tyhmäksi. Eikä tämä oivallus muuten näy vielä näissä PRE-tamman kuvissa, vaan se näkyi vasta seuraavana kuvatun suokin kuvissa. Tämä suokki nimittäin ei malttanut seistä, joten ratsastaja kävelytti sitä valojen läpi. Tästä syystä tulin sijoittaneeksi kuvan kohtaan, jossa suokki oli itseasiassa taaempana suhteutettuna valoihin kuin kuvissa näkyvä tamma, minkä johdosta siihen osui enemmän valoa. Vitsit kun se on pienestä kiinni...

Tällä kertaa koitin myös yhden valon tuomista hieman hevosesta takaviistoon, josko olisin saanut siten hevosen ääriviivoja hieman eroteltua taustasta. Käytin valonlähteenä kuitenkin kolmesta salamasta heikointa (mistä ilmeisesti vielä patterit loppuivat kesken kaiken), joten lopulta sen salaman olo oli yhtä tyhjän kanssa. Ideana kuitenkin tuo takaa tuleva "hiusvalon" tyyppinen valo on ihan kokeilemisen arvoinen, eli sitä pitää hieman kehitellä ja ehkä testata uudelleenkin. Tarvitsisi vain saada se valo paljon ylemmäs mitä se nyt oli...

0

3 hevosta, 3 tuntia + photariöverit

Tuli sitten vedettyä niin sanotut kunnon "kuva överit". Olimme omistajan kanssa jo aikoja sitten puhuneet, että minun pitäisi tulla kuvaamaan hänen hevosiaan. Nyt sitten viimein hoksattiin talviseen aikaan laittaa aikataulut sopimaan yhteen ja eräänä tammikuisena viikonloppuna ajelin kuvauspaikalle, jossa minua odottaisi kolmen hevosen kuvaukset. Nyt kun kerran sitten saavuin paikalle niin päätimme ottaa ilosta kaiken irti, ja vaikka olimme hyvinkin tehokkaita niin aikaa saatiin silti kulumaan vajaat kolme tuntia.

Tuo vajaa kolme tuntia saattaa kuulostaa korvaan hyvinkin paljolta. Mietittäessä kuitenkin kuvattujen teemojen määrää, niin se alkaa tuntua inhimilliseltä. Kuvasimme jokaisesta hevosesta irtojuoksutuskuvat, potretit ja ratsastuskuvat. Kolmesta hevosesta siis kolmet erilaiset kuvat, eikä yhtiäkään ylimääräisiä käsiä paikalla. Kyllä siinä saa taas kiitellä myös omistajan viitseliäisyyttä, roudata nyt kolmea hevosta vuorotellen kuvattavaksi sinne ja tänne. Seuraavalla kerralla mennään sitten ennemminkin 1 kuvaus/hevonen systeemillä... Voin nimittäin vain todeta, että on tämä jälkikäsittelypuolikin melkoinen urakka tuollaisen megakuvauksen suhteen.

Olimme etukäteen suunnitelleet saavamme huiman upeita lumikuvia. Koko viikon oli ollut upeat kinokset puissa, kaikkialla valkoista ja jopa huurteista. Minun ihanalla tuurillani kuitenkin kuvausta edeltävänä yönä iski suhteellisen kova puhuri ja lähes kaikki lumi varisi alas puiden oksilta. Kuvaamaan silti lähdettiin, mutta lähtökohtaisesti tausta ei ollut kovin talvinen. Tätä pientä onnettomuutta yritin sitten paikkailla photarin puolella kuvan sävyjen ja värien kanssa leikkimällä. Osassa kuvista se toimi omaan silmään ihan kiitettävästi, osa kuvista piti kuin pitikin jättää enemmän lämpimän vihreän sävyisiksi.

Väreistä päästäänkin aasinsiltana omaan suurimpaan ongelmaani, photariövereihin. Photariöverit sisältävät monenmoisia tilanteita, mutta pääasiassa se tarkoittaa kohdallani tilannetta, jossa pyrin käsittelyn määrällä korvaamaan paikalla ollutta tilannetta ja jotakin tästä johtunutta puutetta kuvassa. Tässä tapauksessa photariöverit aiheutti taustan vihreys yhdistettynä haluun poistaa kuvista aidat, ja näin luoda illuusio vapaana oleilleesta hevosesta. Eikä siinäkään vielä mitään, jos kuvia olisi vain muutama, mutta todellinen ongelma muodostuu kun haluaisin tehdä tämän samaisen käsittelyoperaation kaikille kuville. Eli keskimäärin 20-30min/kuva kestävä käsittelyoperaatio n. 15 kuvalle/hevonen. Siitä voi jokainen alkaa laskea tuntimääriä kolmelle hevoselle. Tunteja tulee tavan harrastajalle aivan liikaa. Silti hölmönä ihmisenä en osaa rajoittaa, vaan ihan oikeasti yritin tätä. ONNEKSI ONNEKSI kuitenkin kuvaaja ystäväni hieman taas ravisteli omaa täydellisyyden tavoittelija minääni, että: "hei ei mitään järkeä, kun ne on hyviä muutenkin". Tuli taas jokin järki touhuun, muuten olisin tehnyt näitä kuvia vielä kesälläkin...

Ymmärrän myös nykyään aika hyvin, miksi nuo oikeat ammattilaiset tekee vakiona n. 5 kuvaa/kuvaus valmiiksi saakka ja lisäkuvat sitten lisämaksusta...

Ei tässä muuta siis kuin note to my self: rajoita tulevaisuudessa kuvateemoja ihan vain yhteen tai maksimissaan kahteen per hevonen, mikäli kuvattavia eläimiä on useampia. + Joskus on ok vaikka tekee vähän vähemmän ja vain muutamat sitten pitkän kaavan mukaan. Kuvaamalla jokaisesta näin paljon jumautat vain omat kuvajonot ja photariövereillä menettää käsittelyhalut. Tuli kuvista sitten kuinka kivoja tahansa.

0

Pääkuvia

Temppuponin kanssa kuvattiin toistakin kaveria samalla kertaa. Tosin itse kuvaushetki jäi hyvin lyhyeksi. Taisimme käyttää aikaa alle 30min kirkkaasti. Käytettyyn aikaan nähden otoksista tuli aika kivoja, hyvin pääkuvapainotteisia kylläkin. Hieman harmittaa, että tuosta aivan viimeisestä en saanut nätisti poisteltua taloa (tosin varmaan koitan vielä uudestaan paremmalla ajalla). 

4

Yhden kuvan merkitys

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten facebookissa yhden kuvan merkityksestä. Joku saattaa muistaa Idan, vanhan mamman. Se ei ole omani, mutta olen säännöllisesti käynyt sen luona jo 8 vuotta. Siitä on siis tullut verrattaen hyvin tärkeä. Ida täyttää tänä vuonna 25, se ei siis ole enää mikään nuorikko, vaikka välillä tamma päänsisässään niin taitaa luullakkin. Sitä vaan en ole tainnut kertoa, että olen yrittänyt kuvata sitä jo useamman vuoden.

Kuulostaa hassulta sanoa, että on yrittänyt kuvata yhtä hevosta jo useamman vuoden. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa, ottaa kameran käteen ja kuvaa samalla lailla sen kuin kaikki muutkin. Muttakun ei, ei vaan niin ei. Olen toki saanut siitä ihan hyviä kuvia, mutta tässä on nyt se ero, että tunnen sen hevosen suhteellisen hyvin. Sillä on tietynlainen ilme, tietynlainen olemus, ja aina jokin pieni palanen jää loksahtamatta. Jos ilmeessä ei ole mitään vikaa, niin sitten on asennossa. Idalta kun helposti häviää kuvissa esimerkiksi kaula, vaikka sillä ihan oikeasti sellainen on. Eikä tamma muutenkaan kuvauksissa yhtään helpota hommaa. Ensinnäkin sen mielestä taluttelu on tylsintä ikinä, jos jotain tehdään niin pitäisi päästä kentälle hommiin. Toiseksi se on siedätetty ihan kaikelle. Sitä on todella, todella vaikea saada kiinnostumaan yhtään mistään. Teit mitä vaan niin toinen näyttää aivan muulille. Parhaat tulokset on saatu aikaiseksi, kun omistaja on juossut läheisessä puskassa kepakko kädessä ja huudellut ja hirnunut hulluja. Toinen kiintoisa asia on ollut veneen äänieristelevy, mutta sitäkään ei voinut päästä haistelemaan, muuten teho olisi hävinnyt totaalisesti.

Joten, se tunne, kun viimein nyt talvella onnistuin samaan aikaiseksi yhden kuvan. Yhden, jossa sen ilmeessä on jotain Idalle itselleen tyypillistä. Sen kaula ei häviä, ja se näyttää muutenkin hevoselle. Se oli jotenkin lohduttava tunne, vihdoin ja viimein siitä on kuva, jota katsellessa muistaa millainen se eläin todella oli. Nyt kun siitä joskus aika jättää, on yksi kuva mikä kannattaa tehdä tulosteeksi itselle muistoksi. Ainakin minulle se on asiana äärettömän tärkeä.

Toki tunnistan tässä kohtaa itsessäni pienen perfektionistin, on minulla siitä hevosesta oikeasti ihan siedettäviä kuvia useampiakin. Mutta silti, kun on se tunne että jotain puuttuu, niin jotain puuttuu. Tämäkään kuva ei teknisesti ole niitä parhaita, mutta se on kaikkein onnistunein sen tunteen takia, jonka se minulle luo.

Seuraavat kuvat ovat samalta kertaa, mutta tuo ensimmäinen on minulle se THE kuva. Onhan siinä mammalla toki jo mahaakin, mutta hei se täyttää 25v, se sallittakoon.

Idan yleinen mielipide kuvauksiin!

Tämä on juuri näitä "kaula häviää" kuvia. Periaatteessahan asiat on kunnossa: korvat on hörössä, silmät auki ja ryhtiäkin on ina.
Mutta näyttäähän se nyt hupsulle kun kaverilla ei ole niskaa.

Tämäkin kuvana oikein jees, mutta omaan makuun etuviisto silti kivempi. 

2

ponioripäivät ja järjetön määrä kuvanmuokkausta

Ponioripäivät. Tapahtuma jonne en ole ikinä ennen päässyt käymään, mutta tänä vuonna viimein päristelin laina-auton voimilla paikale. Herätyskello soimaan aamulla 5:15 ja eikun matkaan. (Ei muuten ikä tule yksin, seuraava päivä meni kuin krapulassa tuon pitkän kuvarupeaman vuoksi, kotona n 19 aikaan ja nukkumassa n. klo 23) Ponit olivat kivoja, paikalla hauskaa seuraa muiden kuvausta harrastavien toimesta, mutta ne itse kuvat.. voiko niihin olla ollenkaan tyytymättömämpi? Vaikka omalla tavallaan sää suosi meitä, aurinko paistoi ja aamupäivän oli nättiä, keli oli kuvaamisen kannalta kamala. Vastavaloon ei voinut kuvata noin suorassa auringon paisteessa, joten ainoiksi vaihtoehdoiksi jäivät kaksi kentän huonointa sivua. Toisen takana trailereita, autoja ja jaboja, toisella sivulla maneesin kaunis punavalkoinen seinä, joka oikein häikäisi auringon siihen suoraan paistaessa.

Vaikka ponit siis näyttivät kivoilta niin taustat suorastaan hirvittivät tätä pikkuista kuvaajaa. Siispä vastoin kaikkia omia odotuksiani löysin itseni kököttämästä kuvanmuokkausohjelmien vieressä yrittäen siistiä ponien taustoja. Osasa homma oli helppo, jonkin valkoisen tolpan poistaminen ponin pään takaa, mutta siinä kohtaa kun rupesin trailereita poistamaan rakennekuvien taustalta meinasi itku päästä. Vaikka jälki ei välttämättä ollut kaikkein parasta tai millään lailla ammattimaista, opin tuosta projektista silti paljon. Onnistuin myös saamaan käytössä olevista työkaluista jälleen enemmän irti ja jälkeä siistiytymään viime vuoteen verrattuna. Muutamaan otteeseen onnistuin taustan muutossa jopa harjan kohdalla, mikä on ollut itsellä hirmuisen suuri kompastuskivi!

Kuvasivuille toki meni enemmän alkuperäistä materiaalia, mutta tänne blogin puolelle ajattelin uskaltaa laittaa näitä enemmän muokattuja versioita. Älkää liian kriittisiä olko, mutta toki kaikkein näkyvimmät virheet saa osoittaa. Ottakaa kuitenkin huomioon, että kyseessä on vielä opetteleva harrastaja vähän vajain välinein.

5

Passikuvatreeniä ja pari spurttia

Eletään edelleen aikaa 15.4.2017

Tuona lauantaina 15.4 kuvasin muuten yhteensä 4 hevosta, eli samalta päivältä tulee kuvia nyt aika reippaasti. Yksi tuon päivän kuvattavista oli luottomallini Late. Tavoitteena oli ottaa ihan tavallisen kivoja pääkuvia. Lisäksi halusin myös treenata rakenteiden ottamista, mikä nyt jäi aika pitkälti yhden/kahden kuvan varaan. En edes tiedä miksi, mutta kaipa tuonkin voi treeniksi laskea. Lisäksi herra pääsi hieman juoksemaankin, mutta siitä on nyt näytillä ihan pari hassua kuvaa.

Poikkeuksena normaaliin pääkuvaukseen otin aika ison osan Laten kuvista vastavaloon joko varjossa tai ihan auringossa riippuen miten pilvet liikkuivat. Näin ajatteli jälkikäteen treenaavani hieman haastavampien kuvien käsittelyä ja jälkityöstöä. Aika iso osa kisakentistä kun kuitenkin on ainakin osan päivästä vastavaloon täällä meillä päin. Lopputulosksena oli ihan muutama ok kuva hieman varjoisammasta kohdasta. Kuvia on työstetty pelkästään Lightroomissa.

0

Satuponi

Lauantai 15.4.2017

Nyt täytyy myöntää etten ehkä kestä näitä kuvia. Ajankohdalla, valoilla, oikeastaan kaikessa kävi ihan uskomaton tuuri. Kaikki tuntui olevan kohdillaan. Jopa paikalle sattunut pieni lumikuuro vain täydensi kokonaisuutta. Kaiken päälle vielä poni poseerasi kuin ammattilainen ja teki kuvaajan hommasta helppoa ja hauskaa. Täytyy kyllä myöntää, että näin kivaa kuvaa ei ole pitkään aikaan minun kamerastani tullut, ja vähän harmittaa etten onnistu näin  kivasti useamminkin. En sen enempää lähde nyt tarinoimaan, kun en oikein edes tiedä mitä näistä kuvista sanoisin.

0