Kamerahuoltoa ja uusia akkuja

Nyt tulee postauksia vähän väärässä järjestyksessä (loistavasti ajastin pieleen). Tämän olisi pitänyt sijoittua ennen edellistä postaustausta Ypäjä Easter Showsta, mutta parempi nyt kuitenkin myöhään kun ei milloinkaan.

Kymppisarjalaisten aikaan kannoin aina mukanani vähintään 4 akkua. Nuo vietävät rungot kun söivät virtaa kuin mitkäkin sähköhirmut. Yhtien n.8h kilpailujen aikana sekä 30D, että 50D oikeasti söivät nuo akut tyhjiksi, täyteenladattuinakin. Oli siinä akkujen kanssa säätämistä ja vaihtamista. Pidemmissä kisoissa oli jatkuvasti ongelmaa ja jännitystä sen suhteen kestäisivätkö akut loppuun saakka. Lopulta kaikkein huonoin akuista kesti ehkä 30minuuttia, ennen kuin se oli tyhä. Oli se kyllä luonnollisesti jo aika vanhakin.

Hankkiessani nykyisen rungon, eivät vanhat akut kuitenkaan enää sopineet siihen, joten siitä lähtien olen tullut toimeen yhdellä akulla. Hetki sitten mietin, miten se on ollut mahdollista, mutta toki asiaan vaikuttaa se etten ole kisakuvamaailman kanssa ollut pahemmin puoleentoista vuoteen tekemisissä, eli kuvauspäivät eivät ole olleet kovinkaan pitkiä. Ypäjä CDI reissu kuitenkin herätti minut tosimaailmaan, pitkissä kisapäivissä se yksi akku ei välttämättä riitäkkään. Kaikkialla kun ei ole virtalähteitä sen yhden akun lataamiseen, kuten osassa Ypäjän katsomoita on. Tätä kirjoittaessani edessäni on Ypäjä Easter Show, esteratsastuskilpailut erittäin pitkillä päivillä. Pelkkänä lauantaina mm. päivä alkaa klo 9:00 ja viimeinen luokka alkaa 20:05. Vaikka kuinka hyvä akun kesto nykyisessä akussani onkaan, niin ei se noin pitkää päivää tule kestämään. Ei vaan millään. Ei siis auta, kuin  päivää ennen kisoja siirtyä kamerakauppaan hakemaan vara-akku. Normaalisti tilaisin akun jostakin muutamaa kymppiä halvemmalla, mutta nyt pitää hädän hetkellä kävellä johonkin Turkulaiseen kameroiden kivijalkaliikkeeseen. Lisäksi onhan toki muitakin tapahtumia varten hyvä olla yksi akku varalla, mitä tahansa kun voi käydä. Toinen akuista voi vaikka hajota.

Sitten toiseen asiaan. Kirjoittelin hetki sitten, kuinka objektiivini kävi huollossa. Vihdoin ja viimein sain myös rungon vietyä vuositarkastukseen, juuri sopivasti siten että tarkastus ehdittiin saada valmiiksi Ypäjän kisoihin mennessä. Tuota runkoa en ole omana aikanani itseasiassa tarkastuttanut koskaan, joten hieman jännitti kuinka pölyinen se lopulta olisi sisältä, tai kuinka finaalissa sen suljin mahtaisi ollakkaan.

Huollon kommentointi oli kuitenkin erittäin positiivista. Runko oli erittäin siistissä kunnossa, se putsattiin niin sisältä kuin ulkoakin (ja siltä muuten näyttääkin! Aivan kuin uutta runkoa pitäisi hyppysissään!). Missään ei ollut oikeastaan mitään vikaa ja kaikki toimi kuten pitikin. Eniten kuitenkin jännitin sulkimen laukaisumäärää. Minähän en nimittäin ostanut runkoani uutena, vaan vähän käytettynä, joten ihan tarkkaa laukaisumäärää minulla ei ollut tiedossa. Nyt kuitenkin sain sitten mustaa valkoisella, rungolla on lauottu yhteensä 167 323 kuvaa. On siinä kuva poikineen. Arvioin itse, että noista vähintään 120 000 on minun ottamiani, todennäköisesti vielä suurempikin määrä. Mutta selvillä vesillä siis, suljin ei ole vielä lähellekkään tiensä päässä! 5DM3 on kuulemma huoltoon tullut jopa 360 000 räpsyä nähneinä, eli omalla kamerallani on vielä mooooonia kuvauskertoja jäljellä. Ainakin toivottavasti. Tosin omalla tuurillani se suljin napsahtaa jo kesällä ;)

1

Salama ensimmäistä kertaa hevostestissä

Pari postausta takaperin näytin teille hieman uutta kalustoa: speedliteen sopivan softboxin. Tarkoituksena oli pikkuhiljaa alkaa ottamaan valoja mukaan hevoskuvaukseen, toki pienen treenin jälkeen. Ajatuksena pitää nyt vielä vain yksi valo, opetella sillä, ja kun yhdellä alkaa sujua ja alan hallitsemaan sen käytön suhteellisen hyvin, voin innostuessani harkita toisen valon ostoa. Mikäli homma ei innosta saa kokeilu jäädä yhteen salamaan härpäkkeineen. Toki ymmärrän jo nyt, että kahdella valolla saisi vielä parempaa jälkeä aikaan kuin yhdellä, mutta en viitsi laittaa rahaa noihin kiinni, jos homma ei innostakkaan.

Näiden kuvien tarkoituksena oli olla ensimmäinen kosketus salamoiden maailmaan. Testata hiukan, riittääkö pikkuisessa speedlitessäni tehot ja millaista valoa saan sillä aikaan. Tuloksena: tehot riittävät ainakin lähietäisyydellä ollessamme. Seuraavaksi alkaakin sitten se hankala osuus, valon käytön opetteleminen. Periaatteessa ymmärrän miltä kuva tulee näyttämään kun valo tulee tietyistä suunnista, mitä tapahtuu kun siirrän salamaa kauemmas tai lähemmäs jne., mutta teoriassa ajattelu on aivan eri kuin käytännössä. "Periaatteessa tietäminen" ei ihan riitä sitten kun oikeasti ollaan paikalla ja pitäis alkaa kuvaamaan. Käytännössä se valon käyttö ei ollutkaan ihan yhtä helppoa kuin ajatuksissani. Sen suuntaaminen on haastavaa ison eläimen kanssa, ja valoa karkailee pienessä tilassa paikkoihin mihin en haluaisi sen menevän. Mutta tästä ei lannistuta, vaan kääritään hihat ja aletaan hommiin. Armoton opiskelu ja testailu alkakoon. Kiva sitten joskus nähdä, miltä kuvat oikeasti näyttävät kun niitä valoja osaa käyttää. 

Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka otettiin ihan vaan testimielessä näitä kuvia, niin sattui sinne joukkoon muutama mistä oikeasti ihan tykkäsin. Varsinkin tämä ensimmäinen sarjasta. Luottomallina ihana pieni Ida, joka ei pelkää mitään ja jonka saa vääntää vaikka solmuun ♥

0

Kilpailukuvien jakamisesta

Kilpailujen kuvaaminen on ihan mukavaa puuhaa. Eikä vain itse kuvaamisen takia, nättinä kesäpäivänä on mukava viettää koko päivä ulkona, nähdä ja moikata tuttuja ja nauttia olostaan. Kilpailujen kuvaamisessa on vain aina ollut se yksi ongelma, mikä on viime vuosina omassa tekemisessä vain korostunut. Se kuvien jakaminen. Koska minulla ei moneen vuoteen ole ollut kesälomaa, ei aikaakaan kilpailukuvien läpikäyntiin ole samalla lailla kuin vuosia sitten. Tämä yhdistettynä siihen, että kilpailukuvia tulee kerralla aina todella suuret määrät, verrattuna esimerkiksi kotikuvauksiin, luo ainakin minun tapauksessani pienen ongelman. Tästä syystä esimerkiksi viime vuonna kävin kyllä kilpailuissa kuvaamassa, mutta kuvat jäivät muutamia kisoja lukuunottamatta koneelle pyörimään, ja saatoin tehdä koko kilpailuista vain 10 parasta kuvaa loppuun saakka.

Miten siis toimia kilpailukuvien kanssa tehokkaasti, mutta ajankäytön kannalta taloudellisesti. Miten saada kiinnostuneille reippaasti kuvat esille, samalla käyttämättä liikaa aikaa niiden kuviin, jotka eivät ole kuvista kovin kiinnostuneita, ja kaikki lyhyehkön aikavälin sisällä. Faktahan on, että jos kilpailut ratsastetaan kesäkuussa, ei monia enää elokuun lopussa nuo kisat kiinnosta, ellei siellä kuvien joukossa satu olemaan se yksi koko maailman hienoin kuva siitä omasta hevosesta (mikä on erittäin epätodennäköistä).

Olen miettinyt useaa vaihtoehtoa, mutta yksikään ei ole oikein tuntunut sellaiselta omalta tavalta työskennellä kisakuvien kanssa.

1. Käsittele kaikki hyvät kuvat kerralla esille ja lataa ne kuvat.fi palveluun nähtäväksi.
           Ongelmat ja plussat: Vie enemmän aikaa, kuin mitä käytettävänä olisi. Tekemisestä tulee kiireistä, sattuu hutilointeja, huonoja kuvia lipsuu joukkoon ja käsittelyt tehty vähän sinneppäin, jotta kaiken ehtii saamaan valmiiksi. Plussana se, että mikäli tulee valmiiksi, on kaikki esillä ja helposti löydettävissä, sekä samantien lähetettävissä. Ajankäytöllisesti tämä on vain viimevuosina tuntunut aivan mahdottomalta.

2. Julkaise kaikki kuvat pieninä täysin käsittelemättöminä tiedostoina ja poista tietyn ajan jälkeen näkyviltä.
     Ongelmat ja plussat: Plussana se, että kuvat ovat lähes heti kisojen jälkeen katsottavissa. Miinuksena se, että kuvaan raw kuvaa, mikä tarkoittaa jokaisen kuvan olevan harmaa, kontrastiton ja suoranaisesti ruma kun sille ei ole vielä tehty mitään. Tälläisen kuvan esillelaittoa normaalisti välttelen viimeiseen saakka. Poiston jälkeen kuvia sitten taas ei ole nähtävillä lähes yhtään.

3. Käsittele jokaisesta ratsukosta se yksi paras kuva ja käsittele lisäkuvat pyynnöstä/kun ehdit.
       Plussat ja miinukset: Plussana se, että tyyli on nopehako ja näyttää kaikki kuvatut ratsukot. Lisäksi loput ratsukon kuvat on helppo hakea esillä olevan kuvan tiedostonumeron avulla. Miinuksena se, että mikä omasta mielestäni on ratsukon parhaita kuvia, ei välttämättä ole sitä ratsukon mielestä. Lisäksi ratsastajalle voi olla vaivalloista lähetellä jatkuvasti käsittelypyyntöjä oman suorituksensa kuvista ja sähköpostin vaihtoa eestaas joudutaan käymään useampaa kappaletta.

4. Laita kisojen kansioon muutama paras kuva koko kisoista ja käsittele kuvia sitä vauhtia kun niitä pyydetään.
       Plussat ja miinukset: Mikäli kukaan ei ole kiinnostunut näkemään omaa suoritustaan on esillelaitto nopeaa ja helppoa. Kuitenkin, mikäli kiinnostuneita on, maksimoituu sähköpostiviestittely ja kuvien etsiminen tietystä ratsukosta on haastavampaa ilman selkeitä kuvamerkintöjä (tiedostonumeroa ym.) Aikaa menee siis taas mahdollisesti paljon kuvien etsimiseen ja lähettelyyn.

Kysynkin, löytyykö lukijoilta/kisaajilta jotakin suosikkitapaa (joka ei välttämättä ole edes omassa listassa), kaikki ideat ovat erittäin tervetulleita. Kisoissa kuvaaminen on mukavaa, kisoista tulee ihan kivoja kuviakin, joten olisi kiva joskus saada niitä kuvia ajoissa esillekkin jollakin kätevällä tyylillä, joka hyödyttäisi sekä minua että ratsukoita.

4

Salamajuttuja ja selfieitä

Haaveissani siintää jonain kauniina päivänä hevosten kuvaaminen studiomaisissa oloissa. Tämä pitää sisällään muutaman salamavalon, valonmuokkaimen, taustakankaita ja taustakankaiden pidikkeen näin alkuunsa. Toteutuspaikkoina yleensä varmastikkin maneesit tai muut suuret tilat. Haave ei kokonaisuudessaan tule toteutumaan kovin nopeasti. Voin nimittäin kertoa, että tuollaisen paketin (niine lisähärpäkkeineen, joita en osaa tällä hetkellä vielä edes  ajatella) hinta on sitä luokkaa, että ihan heti ei tule hankittua noin niinkuin testimielessä.

Jotain kuitenkin voi tehdä. Minulla on kotona käsisalama. Yksi pieni speedlite. Ensin hankin sille jalustan. Ja tutun kanssa rakennettiin piuha, millä saan sen irti kamerasta (tiedän, radiolähetimiäkin olisi, mutta tämä oli budjettiratkaisu). Seuraavaksi tuli läpiammuttava sateenvarjo, halpa kuin mikä. Ei ihan vastannut tarpeita, mutta pääsi sillä vähän harjoittelemaan kotiolosuhteissa. Siitä se ajatus sitten lähti. Posti toi 5.3 siihen kaveriksi softboxin sekä siihen adapterin, jolla salaman saa yhdistettyä boxiin. Heti perään tietenkin huomasin jalustani olevan aivan liian kiikkerä, mutta se ongelma pitänee korjata sitten joskus. Siihen saakka pitää kyytiin vain nostaa ylimääräistä painoa.

Kattokaa! Se on hervoton! Olen aivan rakastuntu, en malta odottaa että saan sen kunnolla käyttöön. T
osin pitää katso, minkä eläimen hermot kestää tällaisen härvelin ;)

Noh, softboxi tuli. Pitihän sitä päästä heti testaamaan. Testikohteet olivat kuitenkin suhteellisen vähissä klo 19 illalla, eikä meidän kissoja saa yksin pidettyä tarpeeksi pitkään paikoillaan, joten itsehän se oli asetuttava kameran eteen. Oli muuten kinkkinen tilanne: kaukolaukaisijasta patterit loppu, kuvaaja itse kameran edessä, eikä tällä kameraa käyttävällä mallikuvaajalla ole pahemminkaan muutenkaan ihmisten kuvaamisesta kokemusta. Syteen tai saveen, koitettava silti oli. Kamerasta ajastin päälle ja kuvailija juoksemaan kamera-kuvauspaikka väliä. Tarkennus piti säätää manuaalisesti ennalta kohdilleen. Kun kaiken tämän sai sujumaan, oli aika väläyttää valo kasaan ja alkaa testaamaan suuntia (takaraivossa koputtaen tulevan viikonlopun kuvaukset, mihin haluaisi tietynlaista valoa). Ruutuja tuli otettua n. 20, joten siihen nähden tätä voisi sanoa jopa onnistuneeksi suoritukseksi. Yleensä itsestään on lähes mahdotonta ottaa julkaisukelpoista materiaalia, varisnkin kun kyse on jonkin laitteen ensimmäisestä testikerasta.

Tuloksena: vähän erilainen selfie! Joten kyllä, jos joku ei ole nähnyt naamaani missään, niin se on nyt tässä.

Nyt uskallan hieman haaveilla studiohaavettani eteenpäin. Koko "tee se itse" valolaitoshärpätin toimii ja kukkuu, joten se pääsee pian kuvauskeikoille mukaan. Ei tietenkään kaikille, aluksi tarkoin harkittuihin kohteisiin, joissa omistajan kanssa on etukäteen mietitty kestääkö hevonen salaman välkkeen. Todellisen toimivuuden hevosten kanssa pääsen toivottavasti tesaamaan pian. Kädet ristissä, että kaikki toimii ja salamssa on riittävästi tehoja. Tarkoituksena ei myöskään ole jättää tätä vain hevosiin, muidenkin eläinten kuvaamisen harjoittelu olisi mukava aloittaa. Alkuun hommaan pääsevät mukaan varmastikkin tuttujen eläimet ja siskon koira. Katsotaan mihin homma kehittyy...

0

Tyytymättömyydestä

Varoitus: postaus sisältää epämääräistä itsesäälissä pyöriskelyä ja pohdintaa omasta valokuvan tekemisestä, sekä sen ongelmista.

Myönnän sen. Minulle tulee valokuvallista (joku sanoisi kai taiteellista? Mutta itse vierastan tuota sanaa omalla kohdallani, en koe tekeväni taidetta. Edes valokuvataidetta) masennusta tietyin väliajoin. Viimeisin kerta oli hetki sitten ja tämä masennuksen laatu on siitä ikävä, että se hiipii kimppuun pikkuhiljaa etkä huomaa sitä ennen kuin se jo on saanut mielestä otteen.

Mistä koko hommassa on kyse?  Tyytymättömyydestä. Omalla kohdallani koko jutun voi tiivistää tuohon yhteen sanaan. Seuraan jonkin verran sosiaalisessa mediassa isoja ja vähän pienempiäkin hevoskuvaajia. Ihailen jatkuvasti muiden kuvia, ideoita, näkemystä, taitoa värien käytössä ja sommittelussa. Tämän jälkeen kun palaa omien kuvien pariin, tuntuvat ne tylsiltä ja kipinättömiltä, tavanomaisilta. Niistä tulee "vain hevoskuvia". Tahtoisin tuoda niihin omiin kuviin jotain lisää, jotain pientä, jotain mikä saisi ne omaan silmään erottumaan edes oman kuvavirran massasta. Pahinta on, että kun tämä mielentila pääsee päälle, en ajattele enää järkevästi. Tällöin kaikista omista kuvista tulee tylsiä ja mitäänsanomattomia. Omista suosikeistanikin, ja kuvien teon into laantuu hetkeksi.

Itsehän teen suhteessa aika kirkasta ja kontrastikasta kuvaa. Välillä inhoan sitä tyyliä, mutta koettaessani viedä tyyliä toisentyyppiseen vivahtavaksi, äkkiä inhoankin niitä kuvia. Ilmeisesti siis omaan tyyliini kuuluu kirkkaus ja kontrastikkuus, tehokeinona välillä jotakin muuta. Näin saan useimmiten ainakin alkuun itseäni tyydyttävää kuvaa. Mutta tämäkin on niin ristiriitainen asia juurikin sen takia, että miten voi samaa aikaa inhota omaa tyyliään, mutta samalla ei oikein pitää mistäkään muustakaan mitä yrittää tehdä? Jonkinlainen identiteettikriisi menossa.

Toki ymmärrän, että tarkastelemalla objektiivisesti näitä ihailemieni kuvaajien kuvia voin oppia jotakin. Ja niin olen oppinutkin, vaikka en tietenkään omasta mielestäni läheskään tarpeeki. Heidän kuviaan selaamalla olen ymmärtänyt, kuinka paljon työtä yksi todella hyvä kuva todellisuudessa vaatii. Pitää suunnitella etukäteen (mitä muuten teen aivan liian harvoin) ja analysoida jälkikäteen (mitä sitäkin teen liian harvoin).

Myös esimerkiksi jonkun instagramin feediä selatessa nousee esiin huomio sen yhteneväisyydestä. Itse olen tässä suhteessa ollut laiska ja halutessani vain lätkinyt kuvia menemään esille. Eron huomaa, kun rupeaa selaamaan kuvaajan feediä, joka on värillisesti ja fiiliksen myötä valinnut kuvat toisiinsa sopiviksi. Kokonaisuudesta tulee kymmenen kertaa vaikuttavampi. Pitäisi kai tsempata siis vähän tässäkin suhteessa.

Mutta silti se tyytymättömyys. Se voi olla välillä yllättävän musertavaa. Kun tyytymättömyyttä on sopivissa määrin, se auttaa puskemaan eteenpäin. Kehittymään, kannustaa olemaan parempi, rikkomaan omia rajoja, tekemään lisää ja enemmän, harjoittelemaan. Raja on kuiteknin hiuksen hieno, on hyvin pienestä kiinni milloin tyytymättömyys kääntyy itseään vastaan. Silloin ollaan tässä lyhyessä säännöllisessä oravanpyörässä, kun tuntuu ettei mikään kelpaa.

Tätä kirjoittaessani minulla oli juuri tälläinen tyytymättömyyden tila päällä. Päätin kuvittaa postauksen viimevuosien suosikkikuvieni joukosta. Vaikka olen kerännyt suosikkejani yhteen kansioon, lähes joka kuvauskerralta 1-2 kuvaa (ja näitä kuvia on muuten n.280), en silti millään meinannut saada postausta koristamaan yhtäkään kuvaa. Kun kaikista tuntui puuttuvan sitä jotakin, Selasin kuvia läpi ja tuntui, että ne kaikki olivat samanlaisia, tylsiä. Muistin jokaisen kuvauskerran ja samalla ihmettelin, että näinkö vähän olen viimevuosina kuvannut, vaikka tunteena ja olona oli että olen kuvannut paljon.

Onneksi lähipiiristä löytyy ihmisiä, joille pääsee purkamaan tätä luomisen tuskaa. Heidän avullaan pääsen siitä yleensä nopeammin ylitse. Purkamisen jälkeen tekeminen ja opettelu maistuu taas. Matka on pitkä, vällillä mennään takapakkia, mutta tulos palkitsee. Joka kerta kun saan yhdenkin itseä miellyttävän kuvan tai saan kiitoksen jälkikäteen. Joskus vuodenkin jälkeen tulee puhelinräpsy taulusta, joka teetettiin ottamastani kuvasta. Se lämmittää mieltä.

0

Varmuuskopioinnista

Näitä kuvia on muuten tulossa lisää möyhemmin! Kannattaa pysyä kuulolla.

Olen ehkä maailman huonoin tekemään varmuuskopioita, vaikka luulisi tällä kokemuksella laittavan kopiot talteen melkein suoraan kuvauksien jälkeen. Pitkään kuvaamisia seuranneet tietävätkin, että hävitin lähes kaikki vuoden 2012 kuvat tiedonsiirtovirheen yhteydessä, toisia kopioita ei kuvista ollut joten sinne ne hävisivät bittiavaruuteen. Toinen tilanne tapahtui juurikin tässä lähiaikoina, kun läppärini sekosi joulukuussa. Windows ei enää käynnistynyt vaan kone pyöritteli latausmerkkejä tuntikaupalla. Paniikkihan siinä iski, koneessa oli kuvia joita en ollut vielä laittanut ulkoiselle kovalevylle. Tilanteen sai kuitenkin ammattilainen vielä pelastettua ja kone elvytettiin toimintaan. Kuvat päätyivät koneen tyhjennyksen yhteydessä ulkoiselle kovalevylle ja mielenrauhani palautui. Tätä rauhaa ei kuitenkaan kestänyt liian kauan, vaan muutaman viikon kuluttua kone esitti vaivoja vastaavasta tilanteesta kuin joulukuussa. En muista ehdinkö silloin laittamaan kaiken turvaan (omaa kandidaatintutkielmaani myöten!), mutta selvisin tilanteesta säikähdyksellä. Kone selvitteli itseään yön yli ja oli kuin olikin aamulla jälleen käyttökuntoinen. Edelleen sama kone käytössä, joten hiemanhan tässä kuumottelee milloin pikku läppärini sanoo itsensä lopullisesti irti.

Ja uskokaa tai älkää, tästä huolimatta en edelleenkään osaa tehdä niitä varmuuskopioita ajoissa! Olen ihan uskomaton tässä asiassa. Suurin syy on luultavasti siinä, etten ole sisällyttänyt varmuuskopiointia normaaliin kuvien lataus prosessiin. Mikäli onnistuisin muuttamaan noita pinttyneitä tapojani, saisin asian varmasti kuntoon. Mutta että joku noinkin pieni asia voi olla vaikea muistaa siinä tilanteessa kun se pitäisi heti tehdä. 

Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni. Koneeni on tällä hetkellä täynnä dataa, samoin nuo minun kaksi ulkoista pikkukovoani. On siis aika ottaa käyttöön kokonaan uusi systeemi. Näin sen alun perin suunnittelin: pidän useampia pikkukovoja, joissa on vuosittain kuvat tallessa (yhdessä ulkoisessa esim. vuosi 2015, toisessa 2016 ja kolmannessa 2017). Nämä ovat varmuuskopioiden varmuuskopiot. Kaikkein tärkeimpänä todennäköisesti pidän kotikuvaukset, sekä erittäin onnistuneet kisakuvausreissut. Näiden lisäksi hankin yhden suuuuuuuren suuren kovon, jossa on aktiivisessa käytössä olevat kuvat. Eli todennäköisesti muutaman vuoden kuvat kerralla, sekä kaikkein tärkeimmät kuvakansiot. Näin koitan turvata edes osan suosikkikuvistani, sekä sillä hetkellä tarpeelliset kuvat. Näin pyrin pitämään itse koneessa mahdollisimman vähän kuvakansioita kerralla, tai vain välttämättömimmät kuvakansiot. Ainakin tällä hetkellä, kun kone on mitä on, tuntuu fiksummalta säilöä kaikki ulkoiseen muistiin. Katsotaan miten käy, tämä on nyt suunnitelma nro1 ja voi olla että se ottaa kehittyäkseen kun aika etenee.

Koska vanhat ulkoiset kovalevyni ovat tupaten täynnä, lähit tänään aamulla seuraavat tilaukseen. Toivottavasti ne saapuvat ajoissa, ennen kuin uskomaton tuurini tietotekniikan kanssa jatkuu. Huonolla tavalla. (Nämä tietokone ja kovo asiathan eivät ole ainoita takapakkeja. Kameroistani on korjattu niin virtapiirihäiriötä, sulkimia, valotuskennoja ja vaikka mitä muuta viimeisen parin vuoden sisään.. mukavia pikku ylläreitä!)

Vieressä Ida taittaa katsella minua hyvi arvostelevasti, kun en edes tällaisia perusasioita osaa hoitaa!

0

Pienen portfolion koonti on aloitettu

Jo viimevuoden alussa kirjoitin portfolion kokoamisen tuskasta. Pääsin silloin koonnin alkuun, mutten koskaan päässyt loppuun saakka. Yksi suurin syy tähän oli tyytymättömyys omiin kuviin. Mikään ei tuntunut riittävän hyvältä portfolioon laitettavaksi, eikä tuo ongelma ole edelleenkään poistunut. Muutamalle kaverillekkin jo huikkasin, että minun pitäisi kuvata kuten ammattilainen saadakseni edes jotakin esille portfolion muodossa. Päätin kuitenkin ohittaa tämän ongelman, pakko minunkin on saada jotakin näytille. Selasin sekä uusia että vanhoja kuvakansioita usemman tunnin ajan toivoen löytäväni jotakin käyttökelpoista. Ensin kopioin paljon kaikkea uuteen kansioon, jonka jälkeen delete-nappula sai laulaa kiitettävästi kunnes kasassa oli 25 kuvaa. Nämä kuvat muodostavatkin nyt ensimmäisen portfoliokansion pohjan. Kansio kantaa nimeä "Edustaen" ja kokoan sinne erinnäisiä pää-, sekä kokovartalokuvia. Tarkoituksena olisi koettaa päivittää kansiota aina uusien kuvien myötä, mikäli koen jonkin kuvan olevan portfoliokelpoista.

Suunnitelmissa on vielä muitakin portfoliokansioita. Mm. tulossa olisi "ihmisen kanssa", "töissä", "projektit", "muut hevoskuvat" ja "vapaana". Katsotaan tuleeko noista ikinä mitään. Ainakin tuo vapaana- kansio on yllättävän vajaan oloinen tällä hetkellä. Toivonkin saavani siihen ensi kesänä kunnollista täytettä, jotta saan sen julkaistua.

Sain myös vihdoin ratkaistua hankalan kommentoinnin ongelman, nyt postausten lopusta löytyy linkki mistä pääsee kommentoimaan.

7

Luukku 18 - Oikean kuvaajan hinnoittelu?

Amatöörikuvaajien hinnoittelu ja hinnoitteleminen puhututtaa. Monia harrastajia pidetään jopa kalliina, osa ajattelee ettei harrastajan kuulu pyytää harrastuksestaan mitään rahaa, toinen on tyytyväinen kun harrastaja tajuaa arvostaa omaa työtään pienen hinnoittelun kautta. 

Milloin omasta työstään saa pyytää vaivanpalkkaa ja kuinka paljon, siinä vasta kysymys johon en itsekkään ole täysin löytänyt vastausta. Itse olen karkeasti vetänyt rajan siihen, että kun kuvaan jollekulle toiselle pyydän siitä pienen vaivanpalkan. Kun minä pyydän jotakuta (jonkun hevosta siis) mallailemaan tietyntyyppisiä kuvia varten, tai projekteihin mukaan, pyydän maksimissaan bensakorvauksia, joskus en sitäkään.

Aihetta pohtiessani tulin kiinnostuneeksi ylipäätään kuvaajien palkkasuosituksista ja googlaillessani löysin kivan excel talukon, joka laskee suositushinnat kuvauksille. Taulukko löytyi finnfoton työkalut sivulta. Rupesinkin laskemaan ihan mielenkiinnosta, mitä minun tulisi laskuttaa kuvausreissuista, jotta pääsisin joskus omilleni ja plussan puolelle tämän harrastuksen kanssa. (ilmoitan sekä verollisen, että verottoman summan.)

Tässä esillä ne asiat, joiden avulla aletaan arvioimaan palkkaa. Vasta kuoletusvuodet laitettuna 5, kaikki muut arvot vielä asettamatta.

Ensin taulukkoon merkittiin kamerakaluston arvo, muun kuvauskaluston arvo, kulkuneuvojen arvo sekä atk-välineiden ja ohjelmien arvo. Näistä merkattiin myös kuoletusvuosi, jotka heitin aika roimasti yläkanttiin (Kuoletusvuoden ymmärsin sinä aikana, jona haluaisi saada noihin kalustoihin käytetyn rahan tienattua takaisin, eli pääsisi 0/0 tilanteeseen rahallisesti) Kamerakaluston kuoletusvuodeksi merkkasin 5 vuotta, samoin atk-välineiden ja ohjelmien. Kulkuneuvoa en merkannut ollenkaan laskelmiin. Samoin kiinteistökulut jätin pois. Muita kuluja laskin n. 700e verran (eli hieman ehkä yläkanntiin, bensoja laina-autoon, busseilua jne).

Seuraavaksi taulukkoon merkittiin kuvauksen kesto ja jälkikäsittelyn kesto, sekä kuvauksien erityiskulut. Kuvauksen kestoksi merkitsin 1h, jälkikäsittelyyn 3h. Erityiskuluihin 0e.

Tämän jälkeen määriteltiin tavoite kuukausipalkka, arvio laskutettavista viikkotunneista ja kuinka monta lomaviikkoa haluaa pitää vuodessa. Laitoin tavoite kuukausipalkaksi 20e, laskutettaviksi tunneiksi viikossa 12 (eli kaksi kuvauskeikkaa viikossa), lomaviikkoja merkkasin 0.

Näillä laskelmilla minun pitäisi veloittaa verollisena 19e/h ja verottomana 15.6e/h edes päästäkseni omilleni seuraavan 5 vuoden jälkeen. Tämä tekee siis yhdelle kuvauskeikalle (1h kuvaamista, 3h käsittelyä) verollisena 75,9e ja verottomana tuo sama on 62,3e. Ja tämä vain jos kuvaan kaksi keikkaa viikossa jokaisena viikkona vuodessa. Vaikka nostin tämän jälkeen kuoletusvuodet vielä 10 (alkuperäisen 5 sijaan) olivat kuvauskeikkojen hinnat vielä verollisena siellä 71e pintaan.

Lopuksi laskin tavoitellun kuukausipalkan vielä 0e. Tämäkään ei erityisemmin laskenut kuvauskeikan hintaa, edelleen pyörittiin sieläl 68e suuruudessa veroineen. Liikevaihdoksi tuli tämän jälkeen vuodessa nettona 600e, alvin kera 732e. Varsinaisia bensakuluja ei noissa ole laskettu sen tarkemmin.

Näiden laskelmien jälkeen en enää ihmettele miksi joku ammattikuvaaja saattaa ajatella amatöörien alihinnoittelevan itsensä. Noiden laskelmien jälkeen nimittäin se oma 20e+bensakulut ei vaikutakkaan enää niin suurelta, kun ottaa huomioon että sillä käy kuvaamassa + käsittelee kuvat ja antaa kaikki onnistuneet eteenpäin. Ja nytkin haettiin vasta 0/0 tilannetta. Toisaalta, en tuota omaa hintaa menisi nostamaankaan, enhän minä ammatikseni kuvaa, ihan vain amatöörinä. Toisaalta näiden amatöörihintojen takia en myöskään ihmettele miksei hevoskuvauksen parissa ole sen enempää ammattilaisia.

Herättääkö aihe jotain ajatuksia?

6

Luukku 7 - Miten opetella kuvaamaan hevosia ilman hevosia?

Onko moni muuten tullut ajatelleeksi hevoskuvaamisen opettelun ja treenaamisen vaikeutta tilanteessa, jossa kuvattavia hevosia ei noin vain ole tarjolla? Uskon tämän olevan arkipäivää monelle innokkaalle hevoskuvaajalle, joilla ei ole lähistöllä mallin mallia. Itse asiassa se on monesti ollut arkipäivää myös itselleni. Onnekseni ympärilleni on kertynyt jo joukko ihania ihmisiä, joiden hevosia saan käydä kuvailemassa harjoitusmielessä kun on aikaa ja aikataulut sopivat yhteen.

Kameran perustoimintoja, säätöjä ja valotusta pystyy toki treenaamaan muullakin kuvaamisella kuin hevoskuvaamisella, oikeastaan melkein täytyykin, ihan vain omaa osaamista laajentaakseenkin. Kuitenkin katson hevosten kuvaamiseen liittyväksi asioita, joita ei oikein voi harjoitella kuin vain hevosten kanssa. Juurikin esimerkiksi liikekuvista ollaan yleensä hyvin tarkkoja: mikä on hyvä hypyn vaihe? Entä jalkojen asento kouluratsastuksessa? Näyttääkö hevonen kulkevan oikeinpäin peräänannossa vai turpa ryntäisiin vedettynä? Korvien asento pääkuvissa? Silmät? Katse? Myös itse liikkuvan kohteen kuvaaminen on ajoittain haasteellista. 

Hevoskuvauksessa tuntuukin olevan niin paljon pieniä vivahteita, jotka pitäisi huomioida, että niiden kaikkien saaminen edes siedettäväksi on pitkä prosessi. Tämä ongelma taitaakin olla oikeastaan kaikessa kuvaamisessa. Toki aina voi katsella muiden hyvien kuvaajien kuvia, analysoida niitä ja miettiä miten itse tekisi vastaavan, mutta korvaako se käytännön tekemistä ja toteuttamista?

Kun ajattelen itseäni, voin sanoa harrastaneeni hevosten kuvaamista jo useamman vuoden, enkä edelleenkään aina saa ajoituksia oikein, en osaa rakentaa kuvaani täydelliseksi tai edes hyväksi. Olen kuitenkin saanut treenata ajoituksia esimerkiksi kisoissa useiden tuhansien ruutujen verran, joten en sanoisi sen käytännön harjoittelun olevan täysin turhaa. Käytännön harjoittelun tarpeen huomaan edelleen nykyäänkin ihan ajatellessani näyttelyiden kuvaamista. Tiedän kyllä periaatteessa kuinka näyttelyitä ja näyttelyissä olevia hevosia kuuluu kuvata, mutta osaanko toteuttaa kuvat? Yksinkertainen vastaus: en. Osaamattomuus johtuu ihan kokonaan kokemuksen ja harjoittelun puutteesta, näyttelyjä kun en ole oikeastaan ikinä kiertänyt.

Asian konkretisoimiseksi voisin verrata tilanteita, joissa toisella kuvaajalla on oma hevonen ja toisella ei. Luonnollisesti hänellä, jolla on oma hevonen, on malli helposti lähettyvillä. Toki se on aina se sama malli, mutta hyvä harjoituskappale kylläkin. Hevosen omistajan ei tarvitse välttämättä sopia kenenkään kanssa etukäteen erikseen päiviä, jolloin kuvataan (ellei hän sitten tarvitse hevosen pitelijää/apukättä mukaan) ja hän voi harjoitella hevosen kanssa yleensä juuri sellaista kuvaamista mille on sillä hetkellä tarvetta. Tästä kaikesta on apuna se, että on helppo hienona päivänä vain ottaa kamera mukaan ja kuvata, mikäli aikaa on. Sitten verrataan henkilöön joka ei hevosta omista. Mikäli hevoseton henkilö haluaa kuvata hevosia, täytyy hänen ensin löytää sopiva omistaja, tämän jälkeen sopia milloin tallille mennään ja mitä sopii kuvata, yleensä säävarauksella. Helposti hienot kuvauspäivät saattavatkin mennä ohitse ja sovituksi päiväksi saattaa esimerkiksi langeta sadetta. Joskus toki käy tuurikin, päivä on aivan mahtava ja edellytykset napakymppikuville ovat olemassa. Kun omaa ei ole, luonnollisesti kuvaamista tulee tehtyä huomattavasti harvemmin, ihan jo hevosten puutteesta, kaikki kun eivät tunne moniakaan hevosten omistajia.

Hevosettomuudesta ei kuitenkaan sovi katkeroitua, eihän sille mahda mitään eikä kaikilla ole edellytyksiä edes pitää omaa. Saatikka sitten halua tai aikaa ylläpitää omaa nelijalkaista, tällöin vain hyväksyy faktan siitä että kuvaamisen opettelu on vaikeampaa. Missään nimessä ei kenenkään pitäisi hankkia hevosta pelkkää kuvaamista varten, siinä nyt ei mitään järkeä enää ole. Lähellä olevat hevoset vain helpottavat niihin liittyviä harrastuksia. Sitäpaitsi nykymaailmassa aina ei kyse ole edes niinkään harjoittelusta, suomi on pullollaan hyviä hevosten kuvaajia. Erottuakseen joukosta täytyy siis tehdä jotakin erilailla, jotakin paremmin. Siinä vasta sitä pohdittavaa onkin.

Monelle innokkaalle kuvaajalle oljenkortena hevoskuvien maailmaan toimii kisakuvaaminen. Kisoissa pääsee treenaamaan edes yhtä hevoskuvauksen osa-alueista, joiden oppeja voi toivoa joskus hyödyntävänsä muussa hevoskuvaamisessa. Sieltä itsekkin aloitin, ja kokoajan toivon eteenpäin pääseväni.

0

Välillä on vaikea päättää mitä haluaa

Aika ajoin tulee mietittyä tätä harrastuskuvaamista. Mielessä pyörii säännöllisin väliajoin kysymykset siitä, mitä haluan kuvata, millä lailla haluan kuvata, kuinka paljon haluaa kuvata, mihin en ole tyytyväinen ja milloin olen tyytyväinen. Viimeaikoina nämä sanat ovat jälleen pyörineet mielessä paljon. On oikeastaan kovin vaikea pukea kirjoitukseksi tai edes sanoiksi ajatuksia.

Sinänsä jos yksinkertaisesti ajatellaan niin vastaus siihen, mitä haluan kuvata, on helppo. Hevosia ainakin pääasiassa. Se nyt ei ole mikään yllätys itsessään. Enemmän mielessä on kuitenkin pyörinyt tuo ajatus siitä, miten haluan kuvata. Haluanko edelleen jatkaa vain klassisten kisakuvien ottamista, vai haluanko tehdä jotakin muuta. Tällä hetkellä tuo niin sanottu "muu kuvaaminen" kiinnostaa todella paljon, se tuo vaihtelua ja joskus jonkinnäköisiä wow-efektejä, se vaatii opettelua ja uuden sisäistämistä. Täällä blogissakin tämä uuden hakeminen on muutamaan otteeseen näkynyt kuvaprojektien muodossa, ja ne tuntuvatkin tuovan hommaan uutta mielekkyyttä. Tässä on kuitenkin kääntöpuolensa, kun on itselle muutaman kerran saanut fiiliksen siitä että "wow, miten mä tämmöisen osasinkaan ottaa, tää on ihan huima!), niin kerta kerran jälkeen se fiilis on yhä vaikeampi saada ulos, kokee kokoajan enemmän pettymyksiä kun kuva ei ollutkaan niin huima mitä mielessään ajatteli. Kuvan saaja voi olla aivan pähkinöinä kuvasta, aivan innosta soikeana, mutta itse saattaa silti takaraivossaan ajatella: "en ole ihan tyytyväinen, onhan se kiva, mutta mahtaisinko joskus saada lisättyä siihen jotakin".

Faktahan on että hyviä ja huiman hyviä kuvia on maailmassa paljon, samoin on lahjakkaita ja äärettömään hyviä kuvaajia. Luonnollisesti itseä kiinnostaa nämä kuvat ja niitä haluaa katsoa, joskus inspiroituakin niistä, mutta itsestäni tunnistan erään huonon piirteen muiden hyviä kuvia ihaillessani. Rupean paineistamaan itseäni, osittain positiivisessa mielessä, osittain negatiivisessa. Osittain rupean kokoajan enemmän ja enemmän hakemaan itselle sitä "wow-efektiä" omista kuvista, sitä onnistumisen tunnetta ja mietin myös miten voisin itse omilla resursseillani toteuttaa jotakin samantapaista. Toisaalta taas voisi jopa sanoa, että hieman turhaudun. Tulee todettua itselle, että turha yrittää, et sinä ikinä tuommoisia saa aikaiseksi pitäydy nyt ihan vaan peruskuvissa, kun et valokuvaamisesta ihan oikeasti mitään tiedä. Ja tämä on se oma ongelmani, se pieni perfektionisti sisälläni nostaa päätään ja haluaisi saada kuvat täydellisiksi niin omasta kuin muidenkin mielestä, ja aiheuttaa yhä useammin ongelmia motivaation kannalta. Onneksi halu kuvata on kuitenkin niin suuri, että se tuo mahdollisesti välillä häilyvää motivaatiota aina takaisin.

Loppujenlopuksi kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni siitä, että uskaltaa koittaa ja uskaltaa epäonnistua. Kukaan ei ole seppä syntyessään, toisilla on enemmän silmää kuin toisilla, toisilla enemmän teknistä tietoa kuin toisilla mutta asioita voi opetella ja harjoitella. Aina ei voi onnistua täydellisesti, mutta yrittää voi. Joskus kun on mahdollisuus voisin osallistua oikean valokuvaajan kurssille. Ei sinänsä, ei noilta kursseilta valmiita valokuvaajia ulos tule, mutta ne saattavat avata uusia toimintamalleja tai uusia näkemyksiä, ehkä vähän lisää itsevarmuuttakin. Oppimisen tie on loputon, on jotenkin lohduttavaa ajatella aina voivansa oppia uutta, ikinä ei ole valmis.

14

Metsämäki valloitettu jälleen! Päivä 1 ja pohdintaa ulkomaan mallista.

Huhhuh meneepä myöhäseen aina nämä kuvapostaukset! Noh, sen siitä kai saa kun buukkaa kalenterin ihan liian täyteen ja ei kotonakaan ehdi olemaan puoltatuntia kauempaa. Ehkä näin kuitenkin parempi, verraten siihen ettei kesällä olisi mitään tekemistä. Ainakin saa olla ulkona ja pysyy mieli virkeänä ja itse touhukkaana.

Jokatapauksessa 11-12.7 käväisin pitkästä, pitkästä aikaa valloittamassa Metsämäen keskusnurmea kameran kanssa. Viime kerrasta taitaakin olla jo melkein kaksi vuotta, joten nurmelle paluuta on odotettu innolla. Sääkin suosi, ainakin melkein. Tuuriksi voi jokatapauksessa kutsua tapahtumaa kun kaatosateet osuu juuri luokkaväleihin ja itse pääsee kameroineen juoksemaan suojaan, säilyttiin siis kuivana molemmat, sekä kuvaaja että kamera. Positiivista oli myös melkein kokoajan paikalla ollut ohut pilvikerros, teki se tuosta kuvaamisesta vain niin paljon helpompaa.

Siinä luokkien välissä tuli sitten juteltua jonkun järjestäjänkin kanssa. En muista kumpana päivänä tämä tapahtui, mutta hän kertoi ideasta, taino toimintatavasta, joka on jo ulkomailla käytössä kuvaamisen suhteen. Siellä kuvaajat kantavat koneet mukaansa ja luokkien päätyttyä/luokkien aikana ratsastajat pääsevät katsomaan kuvia ja hankkimaan niitä siitä samantien. Ilmeisesti kuvia myös tulostetaan paikanpäällä ja annetaan heti mukaan.

Aloimmekin siinä sitten kuvaajaystäväni kanssa miettimään, mahtaisiko tuollaisen konseptin toteuttaminen olla teknisesti edes mahdollista. Ideanahahn se on hieno, nopea ja palvelualtis, sekä kieltämättä kuvien saanti koneelle luokkien välissä helpottaisi kuvien siirtoprosessia. Kuitenkin, suuri osa suomessa kiertävistä hevoskuvaajista on harrastajia, en montaa tiedä joka tekisi tätä ammattinimikkeen alla. Harrastajana oleminen taas tarkoittaa usein sitä, ettei omista välttämättä kovin tehokasta tietokonetta (tai ainakana minä en, kuvien siirto kamerasta saattaa viedä parikin tuntia. Muistikortinlukija nopeuttaa prosessia hieman), puhumattakaan laadukkaasta valokuvatulostimesta, jotka nekin saattavat maksaa maltaita. Eli vaikka sähkön saanti paikalle onnistuisi, mahtaisiko keneltäkään löytyä tarvittavat välineet. Jotenkin sain siis sen käsityksen, että nämä ulkomailla kuvaavat (ja jotka tätä kuvien myyntiä suoraan kisapaikoilta tekevät) tekevät hommaa osana ammattiaan, jolloin luonnollisesti työmateriaalia saattaa olla inan verran enemmän.

Toinen pohdituttanut asia olisi sitten fakta siitä, pystyykö tuolalista pyörittämään aivan yksin? Periaatteessa ensimmäisen luokan kyllä, mutta tämän jälkeen jonkun pitäisi melkein olla koneella auttamassa, katsomassa ja ottamassa tilauksia vastaan, käsittelemässä ja tulostamassa kuvia. Tämä siis meinaa, että joku harrastajista ei saisi harrastaa, eli kuvata, vaan joutuisi tekemään jonkun muun taustatyöt. Ja tähän päälle vielä, haluaisiko kuvannut kuvaaja jonkun muun käsittelevän kuvansa? Monilla on kuitenkin se ihan oma tyyli ja tapa käsitellä kuvat.

Tässä toki nyt mietittiin asiaa aika negatiiviselta ja kriittiseltä kannalta. Miksei tuo voisi onnistua täälläkin, jos joku oikeasti haluaa tällaista pyörittää. Onnistuuhan se ulkomaillakin.

Loppuun vielä pari kuvaa lauantailta, sunnuntailta laitan kuvia vielä erikseen.

17

Miten tässä näin kävi?

Että ihminen, joka aloitti ajatuksella "ei kuvia kuulu muokata, se on huijausta", on nyt aivan hurahtanut kuvamanipulaatioihin.

Kun kuvaamisen joskus aikoinaan aloitin, ajattelin itsepintaisesti, ettei kuvia kuulu muokata. Se oli huijausta, hyvä kuvaaja kykenisi tekemään kaiken kamerassa. Monellako muulla on ollut tällainen ajatus? Tällä ideologialla meninkin muutaman vuoden ihan tyytyväisenä. 

Pian alkoi kuitenkin kyseisen ajatuksen pohtiminen. Onko se sittenkään niin väärin, jos vähän muokkaan tuosta värejä ja tuosta valotuksia. Kun siitä kuvasta tulisi siten niin paljon paremman näköinen. Aloin hyväksyä pienet muutokset omissa kuvissa, sillä eihän se pieni jälkisäätö itse kuvaa muokannut. Vähän paransi vain. Kisakuvien kokoisille massoille en vielä kuitenkaan jaksanut ruveta mitään tekemään, yksittäisiä kuvia käsittelin ainoastaan, tai niitä joita pyydettiin lähettelemään isoina versioina.

Samaan aikaan rupesin myös lueskelemaan erilaisia valokuvaukseen liittyviä englanninkielisiä lehtiä. Kuvaamis into kasvoi, halu kehittyä kasvoi. Lehtiä lukiessa tuli kuitenkin huomattua pari aika oleellista seikkaa kuvan muokkaamattomuutta koskien. Yksikään lehteen päässyt lukijan kuva (jotka muuten olivat kaikki omaan silmään lähes ammattitasoisia) ei ollut käsittelemätön. Usein parannusehdotuksissakin oli jonkinnäköistä muokkausta värien, rajausten tms. suhteen. Osassa tietenkin myös ihan kuvan asetelmointiin ja kuvaustilanteisiin liittyviä vinkkejä.

Aloin siis suhtautua kuvan säätöihin erittäinkin positiivisesti. Niiden kanssa sain nostettua kuvia uudelle tasolle, tuli ymmärrettyä idea siitä, että suoraan kamerasta otettu kuva on raakaversio, se pitää vielä viimeistellä voidakseen olla hyvä. Toki suoraan kamerastakin tullut voi olla hyvä, ammattilainen saisi varmasti aikaan ihan erilaista jälkeä kuin tusinaharrastajat, mutta miksi en voisi nostaa omien kuvien laatua jälkikäsittelemällä niitä. Viimeistään jälkikäsittelyn tärkeys nousi esiin, kun vaihtoi raw kuvien puolelle, ne kun ovat ihan keskeneräisiä kamerasta tullessaan. Toki rawiksi tuli vaihdettua myös niiden säätömahdollisuuksien takia.

Jos nyt ajatellaan tämän hetkistä ajatusmaailmaani, niin ajattelen kuvanmuokkauksen ja kuvan tekemisen jo kahdessa eri kategoriassa. Omaan päähän on tullut ajatus ns. "perusmuokkauksesta", jossa tosiaan käsitellään vain valoja, valkotasapainoja, värejä yms. kuvaan liittyvää hienosäätöä. Tässä sarjassa liikkuvat peruskuvat, ja oikeastaan kaikki "todellisuuden" kuvaaminen. Toisena ovat sitten nämä, joita varmasti voi kuvamanipulaatioiksikin sanoa. Olen löytänyt tästä itselleni aivan uuden tavan tehdä kuvia, uuden tavan ilmaista ajatuksia tai toteuttaa sitä pientä osaa itsestäni joka haluaa olla luova. Tai yrittää olla luova. Koen sen jotenkin valokuvaamisen ja piirtämisen välimaastona, jos pitäisi jotenkin tunnetta tai mielleyhtymää koettaa avata. Aloitin yksinkertaisista taustan vaihdoista, nykyään koetan ideoida jotakin muutakin.
 

En siis enää pidä runsasta kuvankäsittelyä tai vastaavaa pahana asiana, enemmänkin mahdollisuutena. Ajattelenkin, ettei näitä kahta kuvaamisen tapaa edes kannata koittaa tunkea samaan sarjaan tai kategoriaan. En pidä kumpaakaan toista huonompana, kumpaakaan toista väärempänä. Parhaimmillaan ne ehkä jopa tukevat toisiaan. Tai näin ainakin haluan kovasti uskoa, sillä kahta eri tapaa käyttäen saa omasta tekemisestäänkin laajempaa ja mielenkiintoisempaa.

7

Kun hirveesti tekis mieli

Kuvata, mennä, tehdä, toteuttaa, ideoida. Hirveästi siis tekisi mieli. Yhtäkkiä sillointällöin viikonloppuisin kuvaaminen ei tunnu riittävän, tosin aikaa sen enempään ei ole, eikä tule hetkeen olemaankaan. Nyt on muutama viikonloppu onneksi sovittu täyteen kuvaamisia (joista yksi aloittaa uuden projektin, mikäli saan rekvisiittaa tehtyä lauantaina!), kamera kulta I am coming soon!

Vuoden ensimmäiset kisatkin on jo kisattu, harmi etten itse päässyt suunnitelmista huolimatta paikalle mukaan. Näillä näkymin oman kisakuvauskauteni aloitan joko 15.3 tai 22.3, niitä odotellessa. Siitä sitten kiireisimmät kuukaudet taitavat olla touko- ja elokuu, mikäli joku keksii mm. kesäkuulle lisää ohjelmaa, niin vinkkejä otetaan vastaan!

Millä perusteella sitten lähden tiettyihin kisoihin kuvaamaan, mikäli pitää kahden paikan väliltä valita? Tätä minulta on muutama ihminen kysellyt ja ajattelin vähän selvittää asiaa.

Suurimmaksi osaksi koitan bongailla sellaisia kisoja, jota kiinnostaisivat itseä. Vaikka yleensä vihaan itseäni koulukisojen jälkeen (tuon aina ihan liikaa kuvia näistä kotiin) usein minua eniten kiinnostavat tapahtumat ovat koulukisat, jotka sisältävät luokkia vaativasta tasosta ylöspäin. Omaan silmään onnistunut kouluratsastuskuva jostakin erikoisliikkeestä on vain niin upea. Kouluratsastuksen jälkeen tulee sitten isot esteluokat, erityisesti jos on jokin erikoisluokka menossa. Kouluratsastukseenhan verrattuna estepuolessa on se hyvä puoli, että ensinnäkin kuvia tulee kotiin vähemmän, ja kuvattava kohde vaihtuu tiuhempaan tahtiin.

Joskus kuitenkin ne kaikkein kiinnostavimmat kilpailut ovat kaukana, ja niihin on autottoman vaikea kulkea. Tällöin tulee valittua kisoja lähiseudulta, johon voi pyytää tuttua heittämään tai pääsee jollakin toisella konstilla. Tällöin ei tasollakaan niin väliä ole, katson sen paikan jossa on kiva määrä lähtöjä ja mahdollisesti kiva paikka kuvata. Joskus koitan bongailla listoilta tuttujakin, jos heidän suorituksiaan menisi jännittämään.

Lista on kuitenkin vähän jäävi. Ikinä en ole mm. päässyt kuvaamaan lännenratsastusta, valjakkoa tai hiihtoratsastusta. Elikkä mikäli mahdollisuus tulee lähteä katsomaan vähän jotain erikoisempaa menoa, niin sinne kyllä pyritään lähtemään. Joskus tulee myös todettua, että tuolla kentällä 1 on auringossa huono kuvata, tuolla parempi, tuolla taas hyvä hämärällä jne. Tällöin tulee ihan omia hermoja säästääkseni lähdettyä siihen paikkaan, jossa kuvausolosuhteet ovat mukavemmat.

Mites muuten, mietiskelin tässä että olisiko teistä kiva nähdä noista kuvausprojekteista kuvan käsittelyn ja oton vaiheita? Muutamasta projektista tulee kuitenkin esiteltyä vain yksi/kaksi kuvaa per kuvauskerta. 

11

Kuvausprojekteja vuodelle 2015

houkuttimeksi, tiedoksi ja omaksi muistilistaksi

Tänävuonna haluan toteuttaa jotakin erilaista, mutta silti samalla testata myös niitä klassisia asioita. Haluan siis ulottaa hevoskuvauksen muuallekkin kuin kisoihin tai perinteisiin ratsastuskuviin. Minulla on muutama projekti jo mielenpäällä, osa tarkemmin suunniteltuna, osa vain ajatuksen tasolla. Toivon kovasti, että mielessäni herää joku pieni vielä nukkuva inspiraatiokynäilijä, jolta saisin tämän vuoden puolella vielä paljon ideoita.

Yhtenä keinona näissä kuvissa olisi tarkoituksena hyödyntää Tuulian esittelemää tekniikaa hevosten kuvaamiseksi tummalle taustalle. Tätä tekniikkaa minun on itsekkin ollut tarkoitus hyödyntää/koittaa/harjoitella jo aikaisemmin, mutta laiskuri olin viimevuonna, enkä saanut aikaiseksi ottaa asiaa puheeksi kenekään tutun hevosenomistajan kanssa. Tämän lisäksi koitetaan löytää erilaisia taustoja ja paikkoja, jotka sopisivat kuvien tunnelmaan. Rekvisiitasta taas voi tulla hieman ongelma, mutta eiköhän siitäkin luovuudella ja Jättirätin avulla selvitä!

Muutma projekti on jo saanut nimenkin. Sen enempää näistä en vielä kerro, mutta tällähetkellä työn alla oleva kuvaprojekti on kastettu "Sidottu- projektiksi" (ja tässä ei muuten sitten viitata siihen fifty shades of grey sarjaan! Tajusin vasta tässä kirjoittaessani että tuli muuten sama sana tähän projektiin kuin tuon kirjan yhden osan nimi on...). Tämän sarjan ensimmäiset kuvat olisi tarkoitus kuvata nyt viikonloppuna, ellei jotain yllättäviä esteitä ilmene. Itseasiassa tarkoitus oli aloittaa jo viimeviikonloppuna, mutta kovien myrskytuulten takia kuvaaminen jäi välistä. Alunperin suunnittelin sen liittyväksi vain hevosiin. Nyt olen harkinnut rinnalle muutamaa ihmiskuvaa, ja päätinkin jättää projektin sen verran avoimeksi, että voin täydennellä sitä pitkin vuotta.

Toisena haluaisin toteuttaa aika klassisen kuvasarjan ystävyydestä. Hyvin kliseinen, mutta omasta mielestäni silti kiva aihe. Tätä en ole vielä sen enempää rakentanut, jää varmasti kesän projektiksi. Koitan miettiä klassisia ja vähän ei niin klassisia tapoja tehdä tätä, ja tottakai hevosten kanssa. Tässä olisi hauska käyttää vastavaloja ja kesän lämpimiä auringonlaskuja hyödyksi.

En myöskään ole ikinä ottanut näitä klassisia "hevonen ja ratsastaja, ratsastajalla päällä upeassa mekko" -kuvia. Muutama tälläinenkin olisi ihan must saada varastoon. Näihinkin voisi yhdistää jotakin teemoja, etteivät ihan tylsiksi käy.

Sitten olisi muutamia parin sanan teemalla olevia ajatuksia, mitä voisi kehitellä eteenpäin:

- Intiaani/sulka teema

-  Satu/fantiasia teema (klassinen ja AINA toimiva omasta mielestäni. Tähän kun voi keksiä melkein mitävain) Ajatuksena olisi sisällyttää tähän kaikenmaailman metsänhenget jne.

- Jotakin kuvia, joissa olisi vahvasti mukana ruusut.

- Uhka

- Vastakohdat

Ei muuten taida riittää vuosi 2015 näihin! Saapahan tekemistä pitkäksi aikaa eteenpäin.

6

Photoman uudet vesileima/logo variaatiot

Ihan näin näytille ja kommentoitaviksi, ovatko liian yksinkertaisia/värittömiä, tai pitäisikö teidän mielestä näihin lisätä jotakin, tai jopa poistaa? Sanotaanko näitä siis sitten logojen raakaversioiksi. Itse pidän tuosta piirretystä hevosenpäästä aikas paljon, ja sen ajattelin säilyttää mukana. Tekstit ovat vielä hieman mietinnässä, tai jos en parempia keksi niin jäävät tuollaisiksi. Ja kyllä, itse olen tuon piirtänyt, joten ei kopioida sitä tuosta. Kiitos!

Tässä kaiken pohja ns. perus logo, jota kuuluu käyttää valkoisella pohjalla/käyntikorteissa tms.

Blogissakin bannerin paikalla oleva kuva, tähän olen miettinyt josko tuo blogin nimi "hevoskuvauksen jäljillä" Pitäisi lisätä. Tällähetkellä se ei kuitenkaan tunnu tarpeelliselta, sillä blogi ja nettisivut on aika hyvin linkitetty toisiinsa. Mitäs olette mieltä?

Kuvagallerian puolelta tulisi löytymään tällainen. Häiritseekö se tuossa keskellä liikaa?

Lisäksi tuosta ylemmästä muokattuna pikkuleima. Tämä ei välttämättä tule edes käyttöön, sillä tällähetkellä sille ei ole selkeää tarvetta. Tosin olen mietiskellyt nettikuvien luovuttamista pikkuleiman kanssa. Nyt painiskelenkin ajatuksen nettikuvat pikkuleiman kanssa vai nettikuvat ilman pikkuleimaa saataville, vai peräti molemmat. Ajatuksiaan asiasta saa jakaa!

Mikäli jaksat jakaa ajatuksia kannsani, olisin erittäin kiitollinen. Logoja kun ei ole pahemmin ennen tullut tehtyä!

10